Avatar-elokuvat ovat kiehtovia kahdesta syystä: niissä yhdistyy James Cameronin taidokas ohjaus ja teknologiset ansiot. Tähän mennessä ilmestyneiden kahden osan käsikirjoitukset ovat lapsellisen kömpelöitä, mutta ne ovatkin mukana vain pakosta. Elokuvien viehätys on jossain ihan muualla.
Ihmiset haluavat paeta Pandoralle voidakseen eksyä sen fantasiamaailmaan, jossa luonto on samanlainen kuin meidän planeetallamme. Toki sillä erotuksella, että se on paremmassa kunnossa, eikä henkihieverissä.
Näin ollen tuntuu vain loogiselta, että Avatarista saataisiin ison kokoluokan peli, jossa pelaajat pääsisivät vapaasti rellestämään vehreämmillä metsästysmailla. Nyt, kun sellainen on olemassa, on vaikea kuvitella sen innostavan enää muita kuin sarjan vannoutuneimpia faneja.
Paperinohutta kerrontaa
Tarina sijoittuu ajallisesti ensimmäisen ja toisen Avatar-elokuvan välimaastoon. Sen vaikutus elokuviin on kuitenkin mitätön, eikä pelistä voi puhua minkäänlaisena aitona lisänä kokemukseen muuten kuin muistutuksena, että lisää jatko-osia on luvassa.
Päähenkilöt ovat Sarentu-heimon nuorukaisia, jotka Pandoraa kolonisoivat ihmiset ovat kaapanneet. Sotilasmahdin tarkoituksena on luoda heistä uusia lähettiläitä Na’vi-heimojen joukkoon, jotka levittävät propagandaa paikallisten keskuudessa. Ensimmäisen elokuvan tapahtumat heittävät kuitenkin kapuloita rattaisiin ja nuoret päätyvät tahattomasti cryo-uneen vuosikymmenen ajaksi.
Sinä aikana Pandorasta on muovautunut koko planeetan kattava sotakenttä, jossa heimot yrittävät selviytyä omin voimin Jake Sullyn siirrettyä oman remminsä jonnekin toiselle puolelle maailmaa.
Juoni on tusinakamaa, joka ei kertaakaan uskalla tai pysty ottamaan kantaa mihinkään Avatar-elokuvia vaivaaviin ongelmakohtiin. Päähenkilöiden kohtalot on revitty historiankirjoista, jossa alkuperäiskansojen jälkikasvu aivopestiin väkivaltaisesti uusiin koteihin. Ne ovat kauhistuttava osa Yhdysvaltojen historiaa, joka yritti pyyhkiä kansanmurhan kollektiivisesta muistista varmistamalla, että tulevat sukupolvet eivät ajattelisi menetettyä maailmaa muuten kuin kaukaisena unena.
Avatar: Frontiers of Pandorassa tämä lähtökohta on korkeintaan hetkellinen mielenkiinnon kohde, jota tarina ei avaa tai tutki sen pidemmälle. Hahmot käyvät kevyttä keskustelua siitä, miten kaikki ihmiset eivät ole pahoja, vaikka he ovatkin osa väkivaltaista sotakoneistoa. Pandoran alkuperäiskansojen kuvitus on lapsellista ja stereotyypeiltään niin kovakätistä, että se tuntuu välillä itseparodialta. Varsinkin, kun päähenkilö on kaikin tavoin kuin Valkoinen Pelastaja, joka puhuu ja käyttäytyy perus jenkkisotilaan tavoin, mutta sattumalta sinisessä kehossa.
Tästäkin olisi saatu vaikka mitä irti, mutta Avatar: Frontiers of Pandora kieltäytyy täysin edes harkitsemasta kannanottoa, mikä tekee sen haparoivasta ”luontoa pitäisi suojella” -viestistä pliisuakin pliisumman.
Kierrätettyä kauneutta
Avatar: Frontiers of Pandoran teknisiä saavutuksia on helppo suitsuttaa. Ne ovat ainoa asia pelissä, joka vakuuttaa kerta toisensa jälkeen. Ubisoftin pitkä kokemus avoimen maailman peleissä näkyy kaikkialla. Jos peliltä haluaa vain mielikuvitusmatkailua vailla sen suurempaa sisältöä, Ubisoftin uutukainen tarjoaa tätä ylitsevuotavasti. Eikä se välttämättä ole pahasta. Joskus on aidosti kiva vaan tutkia virtuaalisia maisemia oman sohvan uumenista.
Samaan hengenvetoon on kuitenkin mainittava, että jos on pelannut yhtäkään Far Cry -peliä tähän mennessä, on myös pelannut Frontiers of Pandoraa. Kaikki se, mikä näyttää tässä upealta, näytti siltä myös aiemmissa Ubisoftin peleissä. Mikään ei ole merkittävästi muuttunut. Jos jalkapallopeleille naureskellaan vuodesta toiseen niiden samankaltaisuudesta, on Ubisoft vähintäänkin yhtä syyllinen samaan kierrätykseen.
Pandoran tutkiminen on kuitenkin pelin parasta antia. Metsissä samoilu on kiitettävän sulavaa ja ainakin ensimmäisten tuntien ajan sitä muistaa, miksi ihmiset hullaantuivat tästä sarjasta. Frontiers of Pandora kuitenkin mainostaa itseään uutena rajamaana, jota ei ole ennen nähty. Näin on ehkä teoriassa, mutta käytännössä kaikki nähtävyydet ovat tuttuja Cameronin elokuvista, eikä missään näy merkkiäkään uusista ideoista.
Lopulta, kun huomaa pelin toistavan Far Cry:sta tuttuja välietappeja ja rakennetta, voi huomata missä Ubisoftin oma mukavuudenhaluisuus estää innovaation täysin. Avatar: Frontiers of Pandora tarjoaa McDonald’s-aterian tapaan juuri sitä, mitä paketissa lukee, eikä tippaakaan ylimääräistä.
Turhaa tilpehööriä
Sivutehtävät, ruokailu, tavaroiden kerääminen ja kokkaaminen ovat lisäelementtejä, jotka eivät tuo mitään kokonaisuuteen. Aseet ja haarniskat eroavat toisistaan vain numeraalisesti, mikä tarkoittaa, että jos nappaa vaan seuraavan erivärisen aseen mukaan, niin se todennäköisesti riittää. Sivutehtävät tarjoavat palkkioksi ruokaa ja rakennustilpehööriä, mutta niiden vaikutus kokonaisuuteen on marginaalinen.
Näin ollen Avatar: Frontiers of Pandora jää täysin päätarinansa varaan, mikä on heppoinen kokonaisuus. Peli tuntuu tiedostavan tämän, sillä varsinkin alkupäässä sen kestoa on pitkitetty raivostuttavuuteen asti. Pelaaja laitetaan juoksemaan paikasta toiseen keräämään esineitä ja seuraamaan tylsiä välianimaatioita vain palatakseen lopulta takaisin alkupisteeseen uutta tehtävää varten. Rytmitys muistuttaa MMO-pelistä, eikä ison budjetin toimintaseikkailusta.
Vasta ensimmäisen kuuden tunnin jälkeen meno alkaa avautua tarpeeksi, jolloin Pandoran maailmasta saa edes jotain irti. Lentäminen on rauhoittavaa puuhaa, mutta ei mitään sellaista, mitä ei olisi nähty jo kymmenissä muissa peleissä. Jahka pakollinen pohjustus on alta pois, Frontiers of Pandora seuraa samaa kaavaa kuin muutkin Ubisoftin pelit viimeisen kymmenen vuoden aikana.
Lisenssipeliksi ihan käypää kamaa
Mikäli tästä ennalta-arvattavuudesta pitää, niin Avatar: Frontiers of Pandora on täysin mukiinmenevä lisenssipeli, joka antaa tekosyyn ilakoida tutuissa maisemissa parikymmentä tuntia. Se ei kuitenkaan ole millään tavalla täysihintaisen pelin arvoinen kokonaisuus.
Avatar: Frontiers of Pandora on lisenssipelien skaalassa paremmasta päästä, mutta se on heikko kehu. Tämä on lajityyppi, joka mitataan alhaisimmilla mahdollisilla vaatimuksilla. Teoriassa on hienoa, että sitä voi kutsua Far Cry -tason tuotannoksi, jos Far Cry -sarja ei rämpisi omassa puuduttavassa suossa vailla innovaatiota.
Jos Avatar on sinulle parasta, mitä maa päällään kantaa, niin Frontiers of Pandora kannattaa kokea alennusmyynnistä. Mikäli Cameronin visiitit planeetalle muutaman vuoden välein ovat tarpeeksi, et menetä mitään jättämällä tämän välistä. Mitä todennäköisintä, Avatar: Frontiers of Pandora saa jatko-osan parin vuoden päästä, joka on ihan samanlainen kuin tämäkin.
