Brittiläisen Argonaut Softwaren vuonna 1997 Sega Saturnille, PlayStationille ja PC:lle julkaistu Croc: Legend of the Gobbos -tasohyppely on todennäköisesti ollut jonkinasteinen osa lapsuuttasi, jos ikäsi alkaa kolmosella. Itse en koskaan pelin kokoversiota omistanut, mutta vihreä otus tuli minulle tutuksi eräältä demolevyltä sekä lukuisista mainoksista ja artikkeleista eri pelilehtien sivuilla. Muistan myös testanneeni krokotiilin edesottamuksia ainakin jonkun pelikaupan demolaitteella. Muistijälkeni ovat siis varsin vahvalla pohjalla.
Crocin energinen markkinointi oli myös selkeästi kannattavaa: eri lähteiden mukaan Legend of the Gobbos möi yksistään PlayStationilla yli kolme miljoonaa kappaletta. Sen ajan kriitikot kehuivat erityisesti grafiikkaa, musiikkia ja äänimaailmaa, kun taas pyyhkeitä sateli kontrolleille, kameralle (hyvin yleinen ongelma ysäripeleissä) sekä innovaation puutteelle.
Vuonna 1999 ilmestyneen kakkososan sekä joidenkin käsikonsoliporttausten jälkeen Croc-sarja on elellyt varjojen mailla, osittain Argonautin vuonna 2007 tapahtuneesta sulkemisesta johtuen. Nyt hiljaiselo on tullut kuitenkin päätökseen, sillä brittifirma on herätetty uudestaan henkiin julkaisijan roolissa nimellä Argonaut Games. Ensimmäisenä julkaisuna saa kunnian olla mikäpä muukaan kuin ensimmäinen Croc!
Paroni Dante ja pörröisen rodun arvoitus
Crocin juoni on harvinaisen sympaattinen: Gobbo-rodun johtaja kuningas Rufus katselee auringonlaskua ihastuneena, kun hän yhtäkkiä äkkää puisen korin kellumassa joessa. Korista löytyy hylätty vauvakrokotiili, ja gobbo-väki päättää kasvattaa krokon omiensa joukossa. Crocista kasvaa tietysti melko nopeasti kooltaan isompi kuin piskuisista gobboista, ja se aiheuttaa omat kommelluksensa, mutta se ei suuremmin menoa haittaa.
Ilo muuttuu kuitenkin nopeasti itkuksi, kun eräänä päivänä paha paroni Dante hyökkää Dantini-kätyreineen gobbojen laaksoon. Dante pyydystää valtauksen aikana kaikki gobbot, mukaan lukien kuninkaan, mutta Rufus ehtii vielä viimeisenä tekonaan kutsumaan paikalle keltaisen Beany-linnun, joka taian avustamana vie Crocin turvaan. Näin ollen "häntiäisen" tehtäväksi jää kamujen ja Gobbo-laakson pelastaminen sekä Danten päihittäminen.
Toiset on luotu loikkimaan
Croc: Legend of the Gobbos on kolmiulotteinen, neljästä (plus yhdestä salaisesta, hys) maailmasta koostuva tasohyppely, jossa vihreä krokomme keräilee timantteja, päihittää kaikenkirjavia (jostain syystä järjestään mulkosilmäisiä) vihollisia joko hännänhuiskautuksella tai ”persläiskäyksellä” ja etsii gobbo-kavereitaan. Näin lähes 30 vuotta alkuperäisteoksen jälkeen täytyy todeta, ettei Crocissa tosiaan ole mitään suurensuuria innovaatioita, mutta uusioversio karsii kritiikin kohteet tehokkaasti pois. Crocia voi nyt liikutella sujuvasti 360 asteen akselilla, ja kamera puolestaan kääntyy vapaasti oikealla tikulla, joten kontrollit ovat paljon sujuvammat kuin ennen. Lisäksi grafiikkaa on uudistettu kaikin puolin onnistuneesti, ja ruudunpäivityskin on odotetusti silkinpehmeät 60 freimiä sekunnissa.
Valikot tarjoavat pelaajien käyttöön paremman valaistuksen sekä remasteroidun ja klassisen ulkoasun. Tämän ohella mukana on kaikenlaisia putkitelkkarifilttereitä, mutta itse en ole niistä koskaan liiemmin perustanut. Kehittäjinä toimineet Titanium Studios ja Big Boat Interactive saavat kuitenkin täydet pisteet remasteroinnista, sillä laajakuvalle sorvattu, alkuperäistä myötäilevä kokonaisuus uudistaa pakkaa juuri oikeista paikoista, ja lopputulos näyttää erinomaisen nätiltä.
Pelillisesti Croc on kestänyt varsin kivasti aikaa, erityisesti uusittujen kontrollien ansiosta. Ovathan kentät pieniä ja melko lineaarisia nykypäivän mittapuulla, ja vihollisten summittainen tepastelu tuo vähän mieleen Crash Bandicootin. Toisin kuin pussimäyrä, joutuu pelaaja kuitenkin tutkimaan kenttiä vähän laajemmin ja kulkemaan alueilla edestakaisin, mikäli mielii löytää kaikki kerättävät. Suosittelen muutenkin etsimään kaikki mitä Crocilla on tarjottavana, sillä muutoin kesto jää kolmenkympin hintalappuun nähden vähän turhan lyhyeksi.
Pelkäsin alkuun, että kontrolliuudistukset tekevät hyppelystä liiankin helppoa ja alkuun siltä tuntuikin, mutta Croc kiristää myöhemmissä maailmoissa haasteruuvia sen verran, ettei nostalgiannälkäinen aikuinenkaan tylsisty aivan täysin. Testisessio alkuperäisen PlayStation-version parissa puolestaan paljasti, ettei ykköspleikkaria kannata enää ainakaan Crocin takia käynnistellä, sen verran nautinnollisempi tapaus tämä uusioversio kaikin puolin on.
Tämän päälle on pakko kehaista Legend of the Gobbosin ääniraitaa. Kolmen hengen porukasta koostunut säveltäjätiimi (Justin Scharvona, Karin Griffin, Martin Gwynn Jones) taikoivat aikoinaan hyvin letkeitä, svengaavia ja päähän jääviä melodioita, joita kuuntelee edelleen todella mielellään.
Nyt mä kerron sulle!
Uutta pelillistä sisältöä Crocin remasteroinnissa ei tosiaan ole, mutta muuta kamaa löytyy senkin edestä. Kehittäjät ovat lisänneet peliin Crocipedian, josta löytyy valtavasti oheismateriaalia aina soundtrackista, konseptitaiteesta, tuotantodokumenteista ja -animaatioista kehittäjien haastatteluihin. Arkistomateriaalit ovat vanhimmillaan suoraan ysäriltä, kun taas juttutuokiot ovat kaikki toteutettu lähivuosina.
Ääneen pääsevät edellä mainitun Scharvonan ohella muun muassa alkuperäisen Argonautin perustaja Jez San, Crocin tuottaja John Edelson sekä pelin pääsuunnittelija Nic Cusworth. Käytännössä jokaisen miekkosen haastattelusta käy ilmi hyvin mielenkiintoisia aspekteja kehityksen kulusta, mutta ennen kaikkea se, millaisella ylpeydellä ja lämmöllä he muistelevat projektia. Tällaisia pätkiä on aina mukava katsoa, ja jokainen vanhan teoksen remasteroinnista haaveileva kehittäjä voisi ottaa oppia Crocista.
Okei, pieni miinus tulee itse videosoittimesta, sillä pätkiä ei voi kelata lainkaan, eikä tekstityksiäkään ole. Mutta näin laadukkaan dokumentoinnin äärellä en jaksa asiasta kauheasti nillittää.
YAZOO!
Croc: Legend of the Gobbosin uusioversio on rakkaudella tehty malliesimerkki siitä, miten kymmenien vuosien takaiset teokset kuuluu tuoda nykypäivään. Se hioo tehokkaasti alkuperäisen pelin särmät pois ja tarjoaa pelaajalleen lähdeteokselle uskollisen kokemuksen, jossa on melkoinen kasa oheismateriaalia sen kehitysvuosista kiinnostuneille.
Lähestulkoon unohduksiin jääneessä krokoloikkailussa on totta kai omat puutteensa uusituista kontrolleista huolimatta, ja onhan sitä ajan hammas järsinyt hieman (kenttien koossa asian huomaa erityisesti), mutta nyt sitä on ehdottomasti mukavampi pelata kuin koskaan. Jos miettii vaikkapa taannoin ilmestynyttä Gloveria (arvostelu), ei näistä kehtaa puhua edes samassa lauseessa, sillä Crocin parissa minulla oli oikeasti kivaa. Samaa ei voi sanoa ”herra Lapasesta”.
Croc: Legend of the Gobbos on vähän kuin meidän Väinö: yltiösöpö tapaus, jolle on metkuistaan huolimatta aika vaikea olla oikein mistään vihainen.
KonsoliFIN on ylpeä OpenCriticin jäsen
