South of Midnight on uusi lisäys Xbox Game Studiosin vaihtelevantasoiseen julkaisupottiin. Toimintaseikkailu kuljettaa etelävaltioissa asustavan Hazelin varsin erikoiseen, mutta surulliseen taikamaailmaan. Siinä sivussa laitetaan tonnikaupalla hirviöitä nippuun.
Kauan sitten kaukaisessa eteläisessä osavaltiossa
Oli synkkä ja myrskyinen yö. Itse asiassa himputin myrskyinen, sillä hurrikaani vie Hazelin kotitalon virran vietäväksi – sekä hänen talossa olleen äitinsä. Kun myrskyssä kulkee vielä jättiläishämähäkki, on piru todella merrassa. Matka äitiä pelastamaan pakottaa Hazelin kohtaamaan sukunsa ja alueensa menneisyyttä, jonka myötä hänen taikavoimansa heräävät.
Käyttöön avatuu nopeasti kourallinen loitsuja ja temppuja, jotka auttavat etenemään. Lähtökohtaisesti kaikki on monikäyttöistä: sama vetoloitsu toimii parkourissa korkeuksiin singauttavana köysikoukkuna, taistelussa taas se auttaa hyppäämään kaukaisuuksista vastustajan kimppuun. Seinäjuoksua ei sentään pääse kokeilemaan taisteluareenoilla.
Monet temput ovat vuosia tai vuosikymmeniä vanhoja jippoja, kuten tuplahyppyjä, liitelyä, kiipeilyä ja niin edelleen. Sentään yksi ainakin nähdäkseni uudella tavalla toteutettu taikatemppu on kehrääminen, joka palauttaa esineet menneisyydestä hetkeksi nykyaikaan, tarjoten esimerkiksi ponnistusalustan. Taistelussa loitsu sitoo vastustajat hetkeksi paikalleen ottamaan turpasaunaa.
Samalla kuunnellaan kasakaupalla hirveyksiä, mitä köyhyys ja näköalattomuus tuottaa kurjaliston keskuudessa. Viinapiru ja lapsiin kohdistuva väkivalta ovat vielä kevyemmästä päästä, sillä mukaan mahtuu monenmoista suvunmurhaa ja hyväksikäyttöä. Ikäraja on syystä korkealla, vaikka eksplisiittistä väkivaltaa ei kovin graafisesti esitelläkään. Kertojan ääni on vielä niin leveää etelän murretta, että se menee miltei parodian puolelle.
Kombo, väistö, rave, repeat
Yli puolet pelistä kuluu parkourin parissa, mikä muodostaa ensimmäisen toiminnallisen ytimen. Vaikka temppuilu pysyy jatkuvasti uusien temppujen myötä periaatteessa virkeänä, on tasohyppely luonteeltaan kovin keskinkertaista. Ohjaustuntuma on tylppä, eikä löysästi liikkuvaa Hazelia ole mukavaa ohjata. Ero löysän hölkättelyn ja nopeiden, taivaisiin heittävien köysitemppujen välillä on liian suuri. Muutenkin on outoa, että Hazelin pomppukorkeus on universuminmestaruustasoa, mutta silti kaikki tuntuu kovin jäykältä. Loppuvenyttelyt ovat taitaneet unohtua.
Se toinen puolisko kuluu sitten taistelussa. Uusia vihollistyyppejä lipuu vastaan lähes jokaisessa luvussa. Pomoja lukuun ottamatta kaava on kuitenkin aina sama. Suljetulle areenalle ilmiintyy olentoja, joita vedetään pataan veitsillä tahi loitsuilla. Kuolleet hahmot jättävät jälkeensä hetken kuluttua katoavan toteemin, jonka purkamalla voi palauttaa hitusen terveyttä ja pikaladata kovin hitaasti latautuvia loitsuiskuja. Samaa jatketaan, kunnes lisää vihollisia ei enää tule.
Taistelugrindaus on valitettavan tylsää. Loitsuvalikoima on rajoitettu, huolimatta kevyestä niitä buustaavasta kokemuspistejärjestelmästä. Käytännössä parasta on vain iskeä samaa viiden iskun komboa sisään, väistellä vähän ja pistää örmyt jäihin, kunhan loitsujen jäähytauko päättyy.
Seikkailu on täysin lineaarinen, mitä nyt matkalla on runsaasti pieniä sivupolkuja, jotka tarjoavat yleensä kokemuspisteitä. Näitä voi käyttää ainoastaan lyhyeen taitopuuhun, joka keskittyy täysin taistelutaitoihin. Keräily ei tuntunut vaivan arvoiselta, vaikka harvoin kätköistä löytyy esimerkiksi terveyspalkkia kasvattavia kristalleja.
Hillbilly Elegy
Kertomus on kokemisen arvoinen, varsinkin ilmaisesti Game Passista napattuna. Kokonaisuus on kuitenkin sen verran keskinkertainen, että euroja en pistäisi likoon pysyvää versiota varten. Midnightin vahvuus on etelän mytologian ja kurjuuden esittelyssä, sillä surullisia kohtaloita voisi kirjoittaa suoraan liitteeksi J. D. Vancen Hillbilly Elegyyn. Grafiikkakaan ei ole niin pahaa, vaikka fotorealismin sijaan animaatio pyrkii tyylittelyyn hieman As Dusk Fallsin henkeen.
Kuitenkin nimenomaan pelitekniset ominaisuudet synnyttävät keskinkertaisuuden kokemuksen. Toisiaan toistavat taisteluareenat muuttuvat niin puuduttavaksi, että yhtäkään sivupoluilta löytyvää bonusareenaa en jaksanut koluta riippumatta siitä mitä aarteita ne olisivatkaan tarjonneet. Ohjauksen tunnottomuus tuntuu hirvittävältä varsinkin taistelussa, jossa terävä väistely on tärkeää selviytymisen kannalta.
En osaa sanoa, olisiko paukkuja pitänyt pistää enemmän dynaamisempaan taisteluun vai terävämpään tasohyppelyyn. Nyt molemmat on toteutettu kelvollisella tasolla, mikä ei valitettavasti nykymarkkinoilla riitä. South of Midnight ei ole kehittäjä Compulsion Gamesin ensimmäinen julkaisu eikä toivottavasti viimeinen. Toivottavasti käsikirjoitustiimin taidot maagiseen, synkkään, mutta silti ihmisiä lähellä olevaan kuvaukseen pääsevät vielä käyttöön tulevissa peleissä, sillä nimenomaan tämä oli julkaisun keskeisin vahvuus.
KonsoliFIN on ylpeä OpenCriticin jäsen
