Viime vuosina muun muassa Life is Strangesta tunnettu Don't Nod on kehittynyt kehitysstudiosta julkaisijaksi. Hirveästi indiejulkaisuita ei salkkuun ole vielä päätynyt, sillä muutaman vuoden takaisen natsiseikkailu Gerdan jälkeen Koira on vasta toinen julkaistu teos. Nimi on valittu ilmeisesti sanakirjasta, sillä fennougrinen kielemme lienee sopivan eksoottinen suurimmalle osalle pelaajakunnasta. Toisena päähenkilönä seikkailee sentään, noh, koira.
Meno kuin Pohjanmaalla
Koira on minimalistinen seikkailu, jossa tekstiä ei tarvita oikeastaan edes valikoissa. Tytöksi pääteltävissä oleva pelaajan ohjastama päähenkilö seikkailee talvisessa metsässä ja ystävystyy pian ansaloukkuun jääneen koiran kanssa. Tästä alkaa lyhyt ja simppeli kertomus kahden kaveruksen ystävyydestä ja vihanhallinnasta.
Meno on kuin Pohjanmaalla, sillä lumituiskun lisäksi sankareitamme piinaa metsästäjäjoukko, jotka haluavat ajokoirineen napata saaliikseen ilmeisesti mitä tahansa liikkuvaa villisikojen pennuista pikkutyttöihin. Matkan varrella päähenkilön on löydettävä sisäinen voimansa vastustajien torjumiseksi, mutta samalla myös kyettävä hillitsemään hermonsa, jotta kaikennielevä raivo ei tuhoa ystävyyttä.
Kontrollit ovat erittäin simppelit, sillä hahmoa ohjaavan tatin lisäksi pelaaja tarvitsee käytännössä kahta painiketta. Niistäkin vielä toinen on viheltelyä varten, jota tarvitaan huvittelun lisäksi muutamissa erikoistilanteissa. Toimintapainiketta sentään käytetään kohtuullisen monipuolisesti esimerkiksi esineiden ja lumipallojen heittelyyn.
Visuaalisuus edellä
Kyseessä on viime kädessä kävelysimulaattori, eikä edes narratiivinen sellainen, sillä tapahtumia ei väännetä pelaajalle rautalangasta. Maailmaa ei avata liikaa pelaajalle, vaan jokaisen on tehtävä omat tulkintansa siitä, mitä asiat merkitsevät – vai ovatko ne vertauskuvia. Suuri osa matkasta kuluu kulkiessa kohti mökkiä, joka lopulta paljastuukin varsin rapistuneeksi tönöksi.
Koska kerrontaa ei edes pyritä varsinaisesti luomaan, korostuu audiovisuaalisen maailman merkitys. Kyseessä on nimenomaan musikaalinen kokemus, sillä useassa ratkaistavassa arvoituksessa tavoitteena on kerätä sointuja, joilla pääsy eteenpäin onnistuu.
Käsin maalatut maisemat erottuvat edukseen, sillä ne ovat erinomaisen tyylikkäitä harmaasävyisyydestään huolimatta. Kehittäjä Studio Tolima on onnistunut tasapainottelemaan tuotos-panossuhteen kanssa, sillä pienen studion ei ole välttämättä mielekästä edes yrittää kehittää tämän graafisempaa ilmettä, vaan panostaa sen sijaan maisemien synnyttämään tunnelataukseen.
Tuomio: ihan kiva
Suurin osa arvoituksista on melko helposti itsensä selittäviä, eikä varsinaisesta puzzle-seikkailusta ole kyse. Muutaman kerran pelaajan on tosin ymmärrettävä toimia pelin säännöillä: jos mökkiin on sytytettävä valkea ja tuotava ruokaa paikalle, ei kamiinaa voi jostain syystä sytyttää, ennen kuin murkinaa on saatu pöytään. Ensimmäiset asiat toki ensiksi, mutta onhan tämä nyt vähän outoa.
Muutamia muitakin kiusanaiheita löytyy. Peli ei kerro, koska tilanne tallennetaan, joten pahimmillaan sulkiessa joutuu jatkamaan hyvänkin matkaa takaapäin. Sinänsä kovin monen tunnin mittaisesta rysäyksestä ei ole kyse, joten halutessaan kaiken voi kävellä läpi vaikka yhdessä illassa. Myös muutamia suoranaisia bugeja tuli vastaan: onnistuin saada hahmon jumittumaan nurkkiin ja kamukoiran katoamaan näkymättömäksi useampaan kertaan.
Yllättäen ikärajaksi on isketty niinkin korkea kuin K-12. Metsän hirviöt saattavat olla toki hitusen pelottavia perheen pienimmille, mutta mistään teinikamasta ei varsinaisesti ole kyse.
Koira vastaa lupauksiin. Tarjolla on kevyt, emotionaalisesti iskevä pieni taideseikkailu, joka herättää erilaisia tunteita ja tarjoaa vastinetta rahalle. Minkäänlaisesta läpimurtoteoksesta ei ole kuitenkaan kyse, vaan Koira jää kivaksi välipalapeliksi.
KonsoliFIN on ylpeä OpenCriticin jäsen
