Karmaisevaa kuvastoa
Karma väittää sijoittuvansa vuoden 1984 Itä-Saksaan, vaikka oikeastaan lähes koko tarina kerrotaan päähenkilö Daniel McGovernin (ei hirveän saksalainen nimi) muistoina, jotka tapahtuvat parin edeltävän vuosikymmenen aikana. Tapahtumapaikallakaan ei ole suurempaa merkitystä, sillä ulkoilmaa haistellaan vain satunnaisesti.
Peliä markkinoidaan psykologisena kauhuna, ja tunnelma onkin suurimmaksi osaksi tiivis ja ahdistava. Varsinaisesta kauhusta ei oikein voi puhua, enemmänkin pelkoa yritetään aiheuttaa rujoilla hirviöillä, räjähtelevillä ruumiilla ja ylipäätään halvalla säikyttelyllä. Vaikka itse olen maailmanluokan velliperse, ei Karma saanut edes niskavilloja nousemaan kunnolla pystyyn.
Pelottavuuden sijaan visuaalinen ilme on pullollaan häröyttä, joka ammentaa David Lynchin Twin Peaksista, Terry Gilliamin Brazilista ja jonkin verran jopa Hideo Kojiman Death Strandingista. Kun tähän vielä yhdistetään täydellisen peittelemättömät viittaukset George Orwellin romaaniin 1984, alkaa sekametelisoppa ollakin valmis. Lainailu on välillä niin överiä, että alkaa mietityttää, onko studiolla omia ideoita lainkaan.
Niin että mitä sinä tapahtui?
Karman tarina polveilee ja poukkoilee arvaamattomiin suuntiin. Päähenkilö, Leviathan-korporaation Ajatustoimiston agentti, lähetetään tutkimaan paikallisessa tutkimuskeskuksessa tapahtunutta rikosta, mutta yhtäkkiä hän huomaakin tutkivansa omaa perhehistoriaansa, jostain Siperiasta löytyneen mystisen materiaalin aiheuttamia häiriöitä todellisuudessa ja firman johtoportaan piilottelemaa salajuonta. Kaikki tämä tapahtuu Leviathanin tekoälyn, Motherin, valvovan silmän alla.
Juonta on vaikea avata paljastamatta sen käänteitä, ja yhtä lailla sitä on vaikea avata, koska se uhmaa tervettä järkeä. Toisaalta, eipä aiemmin mainittu Twin Peaksikaan tullut kuuluisaksi selkeästä ja helposti ymmärrettävästä tarinasta. Eniten pelissä häiritsee jatkuva keskeneräisyyden tunne, sillä alkupuolen realismia hipovasta tutkiskeluosuudesta siirrytään nopeasti surrealistiseen hirviöfantasiaan ja jopa dadaistiseen unimaailmassa lentelyyn. Ohjaaja-käsikirjoittaja Yonghe Wang vaikuttaa halunneen upottaa kaiken mahdollisen heti ensimmäiseen tuotokseensa. "Kill your darlings" on syystä hyväksi tunnustettu ohje, joka Wangin olisi kannattanut pitää mielessä.
Mikä tekee pelin?
Karman pyyhältää läpi noin kymmenessä tunnissa, josta ison osan haukkaavat erilaiset välivideot. Itse pelaaminen on paljolti kävelyä, ympäristön havainnointia, erilaisten tarinaa avaavien dokumenttien keräämistä ja satunnaisten ongelmien ratkomista. Viimeksi mainitut osuudet ovat pelin parasta antia, sillä arvoitusten selvittäminen vaatii paikoin ihan aitoa ajattelua. Saavutettavuusmielessä Karma ei saa täysiä pisteitä, sillä pelin loppupuolella vastaan tulee arvoitus, jonka selvittäminen edellyttää tarkkaa kuuntelemista. Tässä kohtaa jäin jumiin turhauttavan pitkäksi aikaa, ennen kuin tajusin, että TV:n kaiuttimet eivät ympäristön melusta johtuen riittäneet välittämään vihjeitä, ja oli pakko kaivaa kuulokkeet esiin.
Karman tapaiselle pelille on hirveän vaikea antaa arvosanaa, koska sen todellisuudesta irrallisessa kerronnassa on jotain aidosti hurmaavaa. Toisaalta se on pelillisesti todella epätasainen kokonaisuus ja käsikirjoituksesta paistaa läpi ensikertalaisuus. Varsinkin runsaasti viljellyt monologit yhdistelevät huikealla tavalla kliseitä, korniutta ja epäuskottavuutta. Visuaalisesti toteutus on hyvää keskitasoa, mutta äänisuunnittelu ei täysin toimi ja pelattavuudessa on jonkin verran parantamisen varaa. Sen verran lupaavan oloisesta paketista on kuitenkin kyse, että jos Pollard Studio saa pahimpia särmiä hiottua, voi tulevilta tuotoksilta odottaa suuria.
KonsoliFIN on ylpeä OpenCriticin jäsen
