Varoituksen sanasena näin ennakkoon niin oikojalle kuin lukijoille, että tulen viljelemään tässä arvostelussa aivan liiaksi ja sumeilematta sanaa ”kekseliäs”. Niin taisin tehdä myös samaisen studion It Takes Two -seikkailua arvostellessani nelisen vuotta takaperin – minkäs teet, kun synonyymit eivät vain Hazelightin suorastaan nerokkaiden tuotosten yhteydessä riitä!
Voi tekoäly ja julmat kustantajamogulit sentään!
Split Fiction käynnistyy ennalta toisilleen tuntemattomien Mion ja Zoen marssiessa jännittyneenä kirjakustantajan pakeille kertomaan uusista ideoistaan. Niin vain Rader Publishingin pääjehulla ei kuitenkaan ole pussissaan ne puhtaimmat jauhot, sillä julkaisijamogulin perimmäisenä tavoitteena on päästä ainoastaan varastamaan aloittelevien kirjailijoiden kekseliäimmät ideat. Apuna toimii mystinen masiina, joka heittää siihen kytkettävät kynäniekat omiin fantasiamaailmoihinsa: Mio rakastaa tieteishenkisiä miljöitä siinä missä Zoe sukeltaa tarinoissaan klassisiin fantasiatunnelmiin.
Kuten It Takes Twossa, tälläkään kertaa protagonistikaksikko ei tule alkuun hyvin toimeen keskenään, ja seikkailun alkumetrit etenevät tilanteen ihmettelyn lisäksi lähinnä ärsyttävän naljailun merkeissä. Tarinan yksi kantavia teemoja on ystävyys, ja niin vain homma etenee pakon sanelemana yhtä köyttä vetäen ja kumpaisenkin päähahmon patoutumia yhteistuumin vatvoen. Mitään uutta tai erityisen yllättävää ennalta arvattava juoni ei tarjoa, mutta ne uskomattoman kekseliäät pelimekaaniset ratkaisut ovat se, minkä ansiosta Hazelightin tuotokset kohoavat kerta kerran jälkeen aivan omiin sfääreihinsä – näin tekee myös Split Fiction.
Yksinäiset sudet älkööt vaivautuko
Kuten sanottua, Split Fiction vaatii äärelleen kaksi pelaajaa, vieläpä koko reilun kymmentuntisen vuoristorata-ajelun ajaksi. Tämän mahdollisen ongelmatilanteen ratkaisuksi kohoaa jälleen Friend’s Pass -ominaisuus, jonka ansiosta ainoastaan toisen osallistujan täytyy ostaa itse peli. Tällä kertaa mukana on myös alustojen välinen ristiinpeluu ja mahdollisuus tahkota seikkailu läpi vaikka useammankin innokkaan kera. Itse loikkasin arvostelua varten mukaan rahtusen riskaabelisti samalta sohvalta ja samalta ruudulta kohtuullisen vähän pelanneen puolisoni kanssa. Tämähän toki on aina riski parisuhteelle ja rauhaisalle yhteiselolle, mutta nyt jälkikäteen voimme kumpainenkin turvallisin mielin sanoa, että ei kaduta.
Kahden tatin pelejä vähän kokeneelle kumppanille Split Fiction tuntui olevan hetkittäin suorastaan raivostuttava tapaus. Xboxin ohjain oli lähellä lennellä pariin otteeseen lukuisten äkkikuolemien ja hieman epäselvien tilanteiden vuoksi. Välillä etäisyyksistä ei ottanut selvää ja eteneminen tapahtui ankeasti yrityksen ja erehdyksen kautta – tämähän on yleensä luettavissa vain aavistuksen laiskaksi pelisuunnitteluksi. Mutta Split Fiction on siitä ihmeellinen tapaus, että niin vain jonkin ärsyttävän kohdan jälkeen tulee suorastaan ikimuistoisen ihana elämys tai yhteistuumin onnistuminen, että kaikki aiemmat negatiiviset tunteet katoavat sen siliän tien. Erityisesti tarinan perspektiiveillä ja kuvakulmilla kikkaileva loppukliimaksi on sellaista positiivista aivopierua (kyllä, lanseeraan tämän "positiivinen aivopieru" -termin nyt käyttöön) kautta linjan, että kaikki aiemmin kohdatut heikommat hetket jäävät lopulta aikalailla unholaan. En ole yleensä pomotaistelujen ystävä, mutta tämä yksi kaikkien aikojen upeimmista loppukähinöistä ihan jokaisen itseään kunnioittavan pelaajan tulisi kokea. Ihan oikeasti hei.
Toki seikkailun kokeminen olisi saattanut olla astetta vaivattomampaa, mikäli peliseuraksi olisi valikoitunut taidoiltaan osapuilleen samantasoinen kaveri. Oppimiskäyrä voi olla pelaamattomalle ja nappien kanssa hapuilevalle turhan julma varsinkin mekaniikkojen muuttuessa alituiseen kentästä seuraavaan edetessä. Tällöin kun aikaa oppia ei vain oikein jää. Onneksi asetuksista löytyy muutamia helpotuksia, jotka mekin kytkimme jossain vaiheessa matkan varrella päälle ruudun toiselle puoliskolle. Kuolemista ei myöskään sanottavasti rankaista, ei vaikka molemmat osallistujat päätyisivät manan maille samaan aikaan, eikä tällaisessa elämysmatkassa pitäisikään.
Joissakin astetta tukalammissa paikoissa herkesimme tuumailemaan, josko homma olisi edennyt mukavammin, jos minä olisin valinnut hahmokseni scifityyppi Mion. Hetkittäin tuli nimittäin fiilis, että vasemmanpuoleisessa ruudussa oli enemmän herkkää ja nopeatempoista tattityöskentelyä vaativaa ammuskelua – tiedä häntä. Ainakin meidän tapauksessa trolleilla ja lohareilla kyllästetyt fantasiakentät olivat huomattavasti helpompia ja sen myötä miellyttävämpiä kokemuksia kuin räiskintää ja robottitaisteluja sisältävät, hetkittäin jopa puuduttavan pitkiksi osoittautuneet tieteismaailmat.
Mukaan on heitetty tälläkin kertaa hulppea määrä viittauksia populaarikulttuuriin, niin peleihin, elokuviin kuin studion aiempiin tuotoksiinkin. Vaikka eteneminen tapahtuu kohtuullisen rajattua putkea pitkin, on ilo bongata yhden nurkan takaa vaikkapa Dark Soulsin nuotio ja toisen A Way Outin Leo ja Vincent, kaltereiden takana totta maar. Toisella alueella taas voi tolskata pitkät tovit kaikenlaisia pieniä hassunhauskoja mutta täysin etenemiselle merkityksettömiä aktiviteetteja kokeillen tai vaikkapa penkillä istuskellen ja protagonistikaksikon rupatteluja kuunnellen. Mitään turhaa keräiltävää sälää kohtuullisen suoraviivaisiin kenttiin ei muutoin ole piilotettu, mikä on tätä nykyä pelkästään piristävä poikkeus.
Jämäideoiden kaatopaikka? No ei todellakaan!
Päätarina etenee pelkästään jo mainittuja fantasia- ja tieteismaailmoja koluten, mutta kumpaiseenkin on heitetty vielä mukaan niistä täysin erillään olevia vapaaehtoisia sivutarinoita, joissa kehittäjät ovat vapauttaneet mielikuvitusnystyränsä suorastaan vallattomalle laukalle. Tästä huokuu hetkittäin hieman se, että näihin pätkiin on heitetty kaatopaikan omaisesti kaikki pääjuoneen sopimattomat ideat, mutta niin vain nämäkin stoorit onnistuvat olemaan enimmäkseen hauskoja kokemuksia – sanon enimmäkseen, koska se turkasen pomminheittely meinasi ajaa pelikaverin ja sen myötä oikeastaan minutkin suorastaan hulluuden partaalle. Eipä siinä, kyllä me (huonosti) kommunikoimalla ja (hammasta purren) yhtä köyttä vetämällä siitä lopulta selvittiin, pirulauta sentään!
Split Fictionia ei ole julkaistu enää vanhemmalle konsoliraudalle, mikä heijastuu sen tekniseen ulosantiin oikein mukavalla tavalla. Ulkoasu on kertaluokkaa komeampi, ja ruudulla on enemmän sälää kerralla kuin vaikkapa It Takes Twossa. Tämä tulee erityisen vahvasti ilmi esimerkiksi Tron-elokuvan mieleen tuovissa tieteismaisemissa ja niihin sijoitetuissa takaa-ajokohtauksissa. Elokuvamainen ääniraita komppaa hienosti tunnelmaa alati muuttuvan tilanteen ja tapahtumapaikan mukaan. Puhtaat paperit saavat myös omien tunnelukkojensa kanssa painiskelevia päähahmoja tulkitsevat Elsie Bennett ja Kaja Chan. Teknisen toteutuksen kanssa ei siis ole mitään nokankoputtamista, päinvastoin esimerkiksi loppupuolen visuaaliset kikkailut pistävät miettimään, kuinka tällainen on voitu ylipäätään toteuttaa näin sulavasti.
Kekseliäisyyden kirkkainta kärkeä
Split Fiction on mykistävän kekseliäs teos, kuten Hazelightiltä voi tätä nykyä näemmä säännönmukaisesti odottaa – studio on pestannut reserviinsä pelialan kekseliäimmät visionäärit Astro Bot -studio Team Asobin ohella. Muutamien ihan pienten negatiivisten tuntemusten vuoksi olin jo lukinnut arvosteluni tähtimäärän neljään, mutta niin vain mainiot pari viimeistä kenttää kellauttivat vaakakupin edeltäjän tavoin täyteen viiteen. Kaikki muu tuntuisi väärältä.
KonsoliFIN on ylpeä OpenCriticin jäsen
