Uupuneen taistelijan lepohetki
Tarina alkaa, kun kuuluisa, voittamaton taistelija Alta yhtäkkiä menettääkin otteensa taisteluissa ja joutuu kohtaamaan häviön. Nuori nainen on vakuuttunut siitä, että jotain on vialla – eihän hän voi hävitä – joten Alta päättää matkustaa tapaamaan kuuluisaa taistelijamestaria oppiakseen uutta.
Tämä ei tietenkään ole ihan niin helppoa. Alta kuukahtaa keskelle metsää lopen uupuneena, vain herätäkseen mysteerisen teekaupan, Wanderstopin, reunamilta. Teekaupan omistaja on lempeä jättiläinen Boro, joka ottaa Altan siipiensä suojiin.
Alta päätyy asettamaan päämääränsä hetkeksi tauolle, ja omistautuu teelle. Boro opettaa hänelle teenkeiton salat, ja sitten vain jutellaan asiakkaille, valmistetaan teetä heidän toiveidensa mukaan ja kuunnellaan heidän tarinoitaan. Jos asiakkaita ei ole, Wanderstopin ympäristöstä löytyy puuhaa – rikkaruohojen kitkemistä, lehtikasojen lakaisua ja marjojen istuttamista.
Mitään aikarajaa ei ole. Kaikkea saa tehdä täysin omaan tahtiin, ja Alta voi myös keittää itselleen kupin teetä: marjasta riippuen hänellä on jotain uutta sanottavaa elämästään.
Tarinan edetessä selviää lisää asioita Altan taustasta ja syistä, jotka toivat hänet Wanderstopin kynnykselle. Edistyksen huomaa myös Wanderstopin ympäristöstä: meditoimalla tietyin väliajoin aukiolla olevan puun luona, ympäristö muuttaa väriä ja aiemmin kerätyt esineet ja kasvit häviävät. Aluksi tämä ärsytti, mutta pidemmälle päästyäni aloin arvostaa vaihtelua ja sitä, että pääsee tavallaan aloittamaan ”alusta”.
Yksi pelin parhaista puolista ovatkin ehdottomasti hahmot. Alta on erittäin samaistuttava, ja Boroon kiintyy ensisekunnilla. Jokaisella asiakkaalla on omat tarinansa ja mieltymyksensä teen suhteen, eikä heidän kanssaan ole koskaan tylsää.
Wanderstop pakottaa ottamaan hetken aikaa rennosti. Asioiden kanssa ei voi hosua – esimerkiksi teelehtienkin kuivumista täytyy odottaa ja tehdä sillä välin jotain muuta.
Ytimessään Wanderstop on kuitenkin peli loppuunpalamisesta, ja ainakin omalla kohdallani aihe osui ja upposi siihen malliin, että pelaaminen tuntui toisinaan uskomattoman raskaalta mutta myös erittäin parantavalta.
Helppokäyttöisyyden riemua
Wanderstopia on uskomattoman hienoa pelata. Kaikki liikkuu sulavasti ja käyttöliittymä on kekseliäs. Parasta kuitenkin on se tapa jolla peli esitellään pelaajalle. Itse neuroepätyypillisenä koin ohjeet ja neuvot erittäin avuliaina ilman fiilistä informaatioähkystä – tietotulva kun tahtoo tukkia peleissä aistit valitettavan usein.
Nautin pelaamisesta joka sekunnin ajan. Musiikki on viehättävää ja teen keittäminen – sekä siihen liittyvät eri vaiheet – ovat kaikki rakennettu uskomattoman taitavasti. Wanderstop on sellainen peli, jota voisi erittäin hyvin suositella sellaiselle joka ei ole pelannut koskaan ennen, sillä mekaniikkojen esittely on juurikin niin helppoa ja yksinkertaista. Dialogissa myös näkyy kehittäjän aikaisempi kokemus The Stanley Parablen (arvostelu) parissa, sillä hahmojen väliset keskustelut saivat usein nauramaan ihan kunnolla.
Wanderstop on ehdottomasti yksi parhaimmista koskaan pelaamistani peleistä ja voin suositella sitä ihan kaikille.
KonsoliFIN on ylpeä OpenCriticin jäsen
