Uutukaista odotellaan julkaisijan seinien sisällä luultavasti vähintään yhtä jännittynein mielin kuin fanien keskuudessa, sillä ranskalaisjätin tähti on viime aikoina ollut lähinnä laskusuhdanteessa. Kärsivällisyys ja moninaiset viivästelyt vaikuttaisivat tällä kertaa kannattaneen, sillä viimein varjoista esiin astuva Assassin’s Creed Shadows nousee sarjansa kärkikahinoihin.
Vaivalla punottu
Japanin karikkoiset notkelmat ja aavat niityt eivät ole avoimen maailman seikkailugenressä enää järin neitseellistä temmellyskenttää. Viime vuosina aiheeseen on tutustuttu esimerkiksi Ghost of Tshushiman sekä Rise of the Roninin kautta. Suoraan vertailukelpoisia pelit eivät sentään aiheiltaan ole, sillä tapahtumien ajankohdat heittävät jopa sadoilla vuosilla. Shadowsin juonikuviot sijoittuvat 1500-luvun jälkimmäiselle puoliskolle, kun saaren hallinnasta käytiin verisiä taistoja Oda Nobunagan ja kumppaneiden johdolla. Mikäli historiallinen nimi ei soita kelloja kouluajoilta, voi itseään sivistää ja samalla viihdyttää Shogun-sarjan parissa.
Yksi Shadowsin näkyvimmistä uudistuksista edeltäviin osiin nähden on kahden keskenään erityylisen päähenkilön tasavertainen hyödyntäminen. Mörssärimäinen Yasuke on liikkeiltään kankeahko samurai, joka luottaa taisteluissa suorasukaiseen lähestymistyyliin ja ennen kaikkea voimaan. Toisen puoliskon muodostaa ketterämpi mutta samalla hintelämpi shinobi Naoe, joka edustaa sarjan perinteisempää osastoa. Varjoissa ja katoilla hiippailu kuuluvat oleellisena osana nuoren neidon työkalupakkiin, kuten myös hiljaisuudessa suoritetut salamurhat. Yasuken tyyli assassinoida on yleensä sivaltaa pää irti taisteluhuudon kera, mistä on hienovaraisuus kaukana.
Tarinaan ja ennen kaikkea juonenkuljetukseen laitetaan enemmän paukkuja kuin aiemmin. Molempien hahmojen menneisyyttä avataan useampien takaumien avulla, eikä hyvin erilaisista lähtökohdista ponnistavan parivaljakon yhteen saattamisessa pidetä turhaa kiirettä. Pelaajille avautuu ennen pitkää mahdollisuus vaihtaa sankareiden välillä niin sanotusti lennossa, mutta ensimmäisten tuntien aikana tätä ei kannata odottaa. Jotkut tehtävistä on korvamerkattu vain toiselle, mutta valtaosassa saa vapaasti valita rymistelevämmän tai hiippailevamman tyylin väliltä, mikä on kieltämättä onnistunut ratkaisu. Molemmat saavat joka tapauksessa omat hetkensä parrasvaloissa ja ovat pienen totuttelun jälkeen tasavertaisen mukavia ohjastaa.
Sekä Naoe että Yasuke ovat hyvin tarinaan kirjoitettuja henkilöitä omine vahvuuksineen mutta myös painolasteineen, mikä tekee päätarinan seuraamisesta mielenkiintoista. Kiinnostuksen säilymisessä auttaa myös se, että dialogin taso ja yleiset tuotantoarvot ovat kohdallaan. Luonnolliset kasvoanimaatiot sekä ammattitaitoiset ääninäyttelijät luovat niin ikään osaltaan uskottavat raamit kerronnalle. Toki avoimen maailman genren ainainen helmasynti on edelleen läsnä, kun toisinaan pelaajapoloa juoksutetaan tehtävien aikana vähäpätöisestä nakista toiseen kilometrien matkoja vain reviirin laajentamisen ja lisätuntien tähden.
Ähkyvaara vaanii yhä
Tiukemmin ohjatun prologin jälkeen Shadowsin perustekeminen alkaa vaikuttaa hyvin tutulta, mikäli sarjan viimeisimpien osien kanssa on tullut vietettyä yhtään enempää aikaa. Edeltäjistä miltei sellaisenaan lainattuihin maneereihin voisi listata asioita miltei kokonaisen romaanin verran. Esimerkkeinä mainittakoon kevyen roolipelimäinen kehityspuu niin kykyjen kuin aseiden tiimoilta, eritasoisiin vastustajiin jaetut alueet, kysymysmerkkien sekä erinäisten ilmoitustaulujen kautta avautuvat loputtomat sivupuuhat, sekä oikeastaan koko käyttöliittymä.
Sama pätee konkreettisempiin pelattavuuden temppuihin, kuten maagisesti takavasemmalta vislattavaan hevoseen, kartalle avattaviin pikasiirtymiin, aarrearkut paljastavaan erityiskykyyn tai vaikkapa resurssien keräilyyn oman uljaan tukikohdan ehostamiseksi.
Niin ikään sarjan tyylille ominaisesti tehtäväkartta ja erilaiset tappolistat paisuvat matkan edetessä kuin pullataikina. Animus-elementtiäkään ei tyystin unohdeta, mikä varmasti jakaa jälleen mielipiteitä. Rytmitys ja punainen lanka pysyvät kuitenkin paremmin kasassa kuin vaikkapa Valhallassa – mikäli siis malttaa keskittyä tarinaa edes jollain lailla edistävien juonikuvioiden selvittämiseen.
Vuoden lumi
Nuivassa arvostelumoodissa Assassin’s Creed Shadowsista on kovin helppo moittia turhan tuttujen polkujen hyödyntämisestä. Sarjan ystävänä ja fiilispelaajana nämä asiat voi onneksi jättää omaan arvoonsa ja yksinkertaisesti nauttia lopputuloksesta. Tämän mahdollistaa toimivien hahmojen, soljuvan tarinankerronnan sekä toimivan pelattavuuden ohella ennen kaikkea äärimmäisen hienosti luotu maailma.
Ensimmäisten trailereiden myötä uutukainen sai melkoisen kuraryöpyn osakseen, kun netin kaikkitietävät nimesivät lukuisia seikkoja, jotka Ubisoftin näkemyksessä olivat pielessä – tai ainakaan ne eivät miellyttäneet kriitikoiden omaa katsantokantaa. Tynnyrissä asumisesta on ajoittain hyötyä, sillä ainakin itselle Ubisoftin versioima 1500-luvun Japani näyttäytyy erittäin kauniina, uskottavana ja ennen kaikkea mielenkiintoisena tutkimuskohteena.
Maailmassa on toisinaan mukava pelkästään samoilla ja ihmetellä eteen aukeavia näkymiä jylhistä vuoristoista soliseviin puroihin, tiheisiin metsiköihin sekä alavampiin maisemiin riisiviljelmineen. Kaupungeissa kuhisee riittävästi ihmisiä, ja syrjäisemmillä seuduilla siellä täällä kirmailevat eläimet pitävät huolen tunnelmasta. Erilaiset temppelit sekä pyhätöt rytmittävät matkaa, ja tietynlainen hengellisyys on saatu ujutettua hienosti mukaan. Valtavasta mittakaavastaan huolimatta ympäristöön on luotu suorastaan kiitettävä määrä yksityiskohtia, joten maasto ei tunnu siltä kuin sitä olisi venytetty vain neliömetreillä kehuskelun ilosta.
Ghost of Tsushiman perintönä tuuli pyörittelee lehtiä ja puustoa miltei herkeämättä, mikä on jokseenkin huvittavaa, mutta kieltämättä toimii mainiona tehokeinona, samoin kuin dramaattiset valaistusefektit. Tiheään vaihtuvat vuodenajat pitävät ympäristön niin ikään tuoreena, kun vehreät niityt peittyvät seuraavassa hetkessä hangessa tarpomiseen. Kauneuden kääntöpuolella alueen alituisten konfliktien kauheuksiakaan ei peitellä, vaan toisinaan eteen tulee hyvinkin synkkiä näkyjä niin käsikirjoitetusti kuin myös satunnaisemmissa kohtaamisissa.
Testatun PlayStation 5 Pro -version balanced-tila miellyttää eniten omaa silmää. Lopputulos näyttää huikean hyvältä ja pyörii nätisti. Ainoastaan Sims-tyylisesti kustomoitavassa tukikohdassa ruudunpäivitys notkahtelee hieman häiritsevästi, mutta asian voisi kuvitella korjaantuvan päivityksellä. Ilahduttavaa oli huomata, ettei bugeista tarvinnut murehtia edes ennen julkaisua, joten Ubisoftilla on selkeästi otettu opiksi menneisyyden synneistä.
Tuttua ja toimivaa
Taistelumekaniikka keskittyy tälläkin kertaa pariin eritasoiseen perusiskuun, väistöön, vastaiskuihin sekä näiden rinnalle avattaviin erikoistemppuihin. Hahmosta riippumatta suorien yhteenottojen menestysresepti piilee nimenomaan väistöistä ja vastaiskuista avautuvissa tilanteissa. Lähiaseiden tueksi löytyy pidemmän kantaman härveleitä. Yasuken arsenaaliin kuuluvat hidas mutta tehokas kivääri sekä keskimäärin ketteräkäyttöisempi ja ennen kaikkea äänetön jousipyssy. Naoe puolestaan ninjailee muun muassa heittotähtien ja kunai-heittoveitsien kanssa.
Kummallakin tyypillä vihollisten suora myllyttäminen onnistuu, kunhan omat kyvyt ja varusteet ovat ajan tasalla. Naoen nopeammin hiipuva energiapalkki kannustaa kuitenkin epäsuoraan lähestymistyyliin. Hiippailua helpottavat muun muassa kyky nähdä ja merkata viholliset seinien läpi salamurhien toivossa sekä sulavampi kiipeily tarttumakoukun kera. Pelityylistä riippumatta liian kuumottaviksi käyvistä tilanteista on helppo paeta, sillä Shadowsin jahtaajat seuraavat aniharvoin esimerkiksi katoille tai edes aitojen yli. Hahmojen välisen tasapainon sekä yleisen miellyttävyyden kannalta ratkaisu toimii, vaikka samalla se mahdollistaa tietynlaisen ”juustottamisen”, kun kahakoista pääsee turvaan ja takaisin hyvin pienellä vaivalla.
Mikäli samuraiden kansoittama Japani ei tule teemana vielä korvista ulos, voi Assassin’s Creed Shadowsia suositella täysin rinnoin. Pintaa raaputtamalla kokonaisuus paljastuu monin tavoin erittäin tutuksi ja turvalliseksi. Se ei ole kuitenkaan negatiivinen asia. Joskus on vain niin kovin mukavaa palata hyväksi havaitsemansa viihteen pariin ja ilokseen huomata kaikkien osa-alueiden kehittyneen taas piirun verran paremmiksi.
Ubisoftin uutukainen on siitä hieno kokemus, että seikkailua voi helposti nautiskella pienen hetken kerrallaan, mutta vastaavasti siihen voi halutessaan upottaa pelottavan helposti kokonaisen päivän. Maailmasta löytyy aina jotain mielenkiintoista tutkittavaa, ja motivaatio jatkaa vielä seuraavan kulman taakse pysyy korkealla illasta toiseen. Se lienee erinomaisen ja juuri oikealla tapaa koukuttavan viihteen merkki.
KonsoliFIN on ylpeä OpenCriticin jäsen
