Tuttu aloitus brittiläisellä twistillä
Päähahmo herää bunkkerista muistinsa menettäneenä. Ensimmäisestä persoonasta kuvatun teoksen protagonisti on täysin paljas kangas – sukupuolikaan ei ole selvillä, ääninäyttelijää ei ole. Hanskat kädessä kruunaavat tämän: hän on ihan kuka vain haluat hänen olevan.
Sisään ryntää täyteen kemikaalisuojapukuun sonnustautunut tiedemies, jolla on tärkeää kerrottavaa: Olet jumissa tarkoin suojellulla karanteenialueella, ja sinun on ehdottomasti päästävä alueelta pois. Haavoittunut mies puhuu tietysti hieman sekavasti, sopertaen että ulkopuolella on kyllä ihmisiä ja erinäisiä ryhmittymiäkin, jotka saattavat auttaa hahmoa pakohommissa. Hän antaa sankarillemme avaimen, jolla bunkkerista pääsee ulos, mutta hänen on itse jäätävä niille sijoilleen hengähtämään hetkeksi. Nyt ulos ja joutuin!
Bunkkerista ulostautuminen tuo väkevästi mieleen Fallout 3:n kohtauksen, jossa Holvista astuva päähahmo totuttelee ensin päivänvaloon ja näkee sitten ydintuhotun joutomaan ensimmäistä kertaa. Mutta tällä kertaa näkökyvyn palattua vastassa ei olekaan kuollutta puustoa, vaan vehreä brittiläinen maalaismaisema. Kauempana pönöttää punainen puhelinkoppi. Vanha lankapuhelin pärisee itsekseen. Kun vastaan, särisevä ääni toisessa päässä sanoo vain ykskantaan “Oberonin on kuoltava.” Ja näin seikkailu voi alkaa.
Paljasluinen, entuudestaan tuttu pelisysteemi
Pelin tyyli on aikalailla sitä mitä saattoi odottaa. Voit päättää itse hiivitkö vai mätkitkö tiesi läpi vihreiden ketojen. Puhut ihmisten kanssa, voit valikoida eri ryhmittymien välillä kenelle kumarrat ja kenelle pyllistät, selvittelet karanteenialueen monia mysteerejä. Yrität päätellä mitä alueella on oikeastaan tapahtunut, keitä nämä paikalla olevat ihmiset ovat, ja ennen kaikkea tietysti miten pääset alueelta pois. Teos nojaa kovasti tähän mysteeriosuuteen: tehtäviä ei sinänsä ole, on vain lukuisia eri johtolankoja, joita voit seurata. Tosin tämä systeemi toimii aivan samalla tavalla kuin tehtävät muissakin peleissä. Löysit lapun paikasta A, joka ohjaa sinut paikkaan B ja siitä paikkaan C. Kaava on sama kuin muissakin peleissä, kutsui tehtäviä johtolangoiksi tai ei.
Rebellion kutsuu tätä tuotetta kovasti selviytymispeliksi, mutta kyllä tämä ihan toimintaseikkailulta enemmän vaikuttaa. Esimerkiksi syödä tai nukkua ei tarvitse. Oikeastaan parantavien sideharsojen ja muiden tarpeiden askartelu, ammusten rajallinen määrä ja pieni inventaariotila ovat teoksen ainoita selviytymismekaniikkoja. Yhtä laihasti tätä voisi sanoa roolipeliksikin, koska dialogivaihtoehtoja löytyy ja voit itse valita miten hahmosi käyttäytyy. Löytyypä pelistä pieni määrä taitojakin, joita käyttäjä voi valikoida ja kehittää. Perusasiat, kuten hiippailu ja tappelu, ovat hyvin paljasluista peruskamaa.
Ei minun teekuppini
Pakko mainita nopeasti muutama hyvä puoli: Atomfall on oikein nätti teos, teknisesti se toimii ihan hyvin, ja valikoista löytyy vaikka minkälaista säädintä, joilla voit hienosäätää kokemusta mieleiseksesi monella eri tavalla. Mutta lähinnä olen silti turhautunut ja kyllästynyt. Etten sanoisi tylsistynyt.
Teos nojaa todella paljon brittiläisyyteen. Iso-Britannialle ominaiseen tunnelmaan, sanankäänteisiin, ja silmää isketään useille brittimedian tuotoksille kuten vaikka Doctor Wholle. Jos tämä ei ole oma kuppisi teetä, vaikuttaa se varmasti peli-intoosi. Minua teos ei vain onnistunut koukuttamaan, vaikka tämän tyyppiset tuotokset yleensä uppoavatkin. Atomfall ei ole huono peli, mutta se ei oikein säväytäkään millään tavalla. En missään vaiheessa oikeastaan immersoitunut teokseen, vaan tunsin jatkuvasti pelaavani peliä, tietynlaista laajempaa pakohuonekokemusta.
Samaa voi sanoa kirjoituksesta. Ei se huonoa ole, mutta ei se koukuttanutkaan. Esimerkiksi yksikään hahmo ei onnistunut hurmaamaan minua. Onhan lukuisilla hahmoilla omat hassutuksensa ja persoonansa, mutta melkoisen unohdettavia sivukutaleita he ovat myös. Mysteerit eivät myöskään onnistuneet herättämään kiinnostustani kunnolla, ei tullut sellaista “pakko tietää mitä seuraavaksi tapahtui!” -mielentilaa oikein missään vaiheessa. Ja sanoisin ettei aurinkoinen maalaismaisema tai metsäseutukaan auttaneet ruokkimaan jännittävää tunnelmaa. Onhan pelissä toki myös hämyisiä kellareita ja kaivostunneleita ynnä muuta, mutta miljöö kaipaisi silti vähän terää. Ja mitä niihin selviytymiselementteihin tulee, teos tarjoilee jatkuvasti niin paljon tavaraa poimittavaksi, että pieni selkärepputila ei tunnu usuttavan käyttäjää taktikoimaan, vaan onnistuu vain ärsyttämään.
Juuri sopivan mittainen
Tuotoksen kesto on noin 15-25 tuntia, mikä on tällaiselle kokeilulle juuri sopivasti kaikin puolin. Game Passin kautta koettuna sanoisin, että teos on ihan kokeilemisen arvoinen, varsinkin jos se brittiläisyys nappaa. Ei siinä kovin isoa osaa elämästään menetäkään. Itse kaipaisin jonkinlaista koukkua, tuli se sitten hauskojen hahmojen, tunnelman tai pelimekaniikkojen muodossa. Esimerkiksi Rebellionin Sniper Elite -peleissä on oma röntgen-tappokameransa, jossa näet kuinka luoti sujahtaa vihulaisen sisälmysten läpi. Pelkästään tämä toimii niissä teoksissa sellaisena aivokarkkina, käyttäjän verensokerin nostattajana, jonka vuoksi peliä jaksaa jatkaa eteenpäin ainakin jonkin aikaa. En tarkoita että kaipaisin Atomfalliin enemmän väkivaltaa, vaan että tässä ei ole moista roskaruokaelementtiäkään missään muodossa.
Jännä nähdä jatkaako Rebellion kehitystoimiaan tällaisten projektien saralla. Pidemmälle jalostettuna idea voisi toimia ihan hyvin, mutta tämänkertainen tuotos jää ainakin omaan mieleeni muistoksi vain kädenlämpöisenä kokeiluna.
KonsoliFIN on ylpeä OpenCriticin jäsen
