Jestas, onpa siitä kulunut aikaa
Rupesin miettimään mielessäni, että milloin olen oikein pelannut julkaisua, jossa ohjaan ehtaa vampyyria. Taitaa itse asiassa mennä niinkin kauas kuin 1990-luvulle, jolloin tykkäsin Amigalle julkaistusta Fright Night -pelistä sen pelottavuuden, karmeiden yksityiskohtien ja haastavuuden vuoksi. The Elder Scrolls V: Skyrim pääsee kuitenkin aika lähelle, sillä olin juuri hyvin lähellä muuttua vampyyriksi ja muistan ruudulla näkyvän tekstin kuin eilisen: "tunnet voimakasta janoa auringon laskiessa". Tuolloin pikamatkustin erään temppelin luokse ja aurinko oli viittä vaille kadonnut vuoren taakse. Tiesin nimittäin temppelissä olevan mahdollisuuden parantaa itseni ja kerkesin oletettavasti nipin napin ajoissa. En tiedä paljonko aikaa oli jäljellä, mutta kuuleman mukaan parannus ei olisi mahdollinen jos olit ehtinyt muuttua.
V Risingissa herätään Fright Nightin tapaan keskiyöllä arkusta nousten, mutta näkymä on yläviistosta. Hyvin kepein askelin, mutta alkuun ehkä turhankin verkkaisesti liikkuvan vampyyrin saa ulkoisesti kustomoida ennen liikkeelle lähtöä niin pelottavaksi kuin suinkin osaa, ja saapa tälle myös antaa haluamansa nimen, ellei mene helpomman kautta satunnaisnimigeneraattorin avulla.
Yksityiskohtien ahmimista ruudulla ja avoimen maailman tutkimista
Ulkoisesti V Rising on hyvin yksityiskohtainen ja oikein kaunista katseltavaa. Maisemia tulee sen vuoksi ihailtua enemmän, sillä vampyyrini astelee kuin hidastetussa filmissä polkuja pitkin. Yltiörauhallisen etenemisen siivittämänä kävin suurin piirtein kaiken vähänkin liikkuvan kimppuun ensimmäisten tuntien aikana, koska toimintaa alkoi janoamaan taivalluksen ohessa yhtä himokkaasti kuin Sheryl Lee vieressään istunutta miestä Vampires-elokuvassa. Aktiivinen ote on tarpeen, sillä vampyyreille tyypillisesti hitaasti putoavasta veren määrästä on huolehdittava säännöllisesti.
Maisemat vaihtuvat siinä missä vuorokauden ajankohtakin, sillä ruudulla näkyvän kellon tikittäessä yön tunneilta aamuun tai yöhön, tapahtuu siirtymä lähes välittömästi. Ja uskokaa pois, mikään ei ole niin pelottavaa verenhimoiselle kulkijalle kuin aurinko. Taivaalta laskeutuva uhkaava säde varoittaa, että kohta sattuu ja isosti jos lähellä ei satu olemaan varjoa tai vaikkapa oman tukikohdan keinotekoista pilveä suojaamassa. Pahimmillaan turvapaikka on kaukana, teleporttia ei ole lähelläkään ja pitäisi vielä yrittää taistella esimerkiksi ohikulkenutta partiota, kivihirviötä tai muita metsän vaaroja vastaan.
Ylläoleviin ajatuksiin kuitenkin perustuu iso osa V Risingin vetovoimaa, sillä vapaan maailman tutkiminen yhdistettynä taistelemiseen ja erilaisiin vaaroihin kiehtoo aina. Haastavuus nostaa päätään etenkin silloin, kun resursseja pitäisi kerätä pitkänkin matkan päästä, vaikka matkalta voi löytää esimerkiksi teleportaatiopisteitä, mutta nekin sallivat vain rajoitetusti siirrettävien asioiden läpimenon toimiakseen.
Yö kestää reaaliajassa vain 12 minuuttia pienin aikavälivaihteluin, joten aikaa pitää osata hyödyntää riittävästi resurssien haalimiseksi. Erikoista onkin, että pelissä ei ole kokemuspisteiden avulla tapahtuvaa tasojen nostatusta lainkaan, vaan vampyyria voimistetaan muilla tavoin – esimerkiksi annettuja velvoitteita tekemällä. Erilaisiin elementteihin pohjautuvien kykyjen lisäksi oma vampyyri osaa tarvittaessa muuttaa muotoaan vaikkapa eläimeksi, joka tuo mukavasti lisäarvoa seikkailemiseen.
Lisäarvoa päivityksellä
Yksi V Risingin aikaa vievimmistä asioista oli aiemmin uuden tukikohdan luominen, sillä niitä voi olla aktiivisena vain kaksi. Päivityksen myötä pelintekijät lisäsivät kerrassaan erinomaisen ominaisuuden, joka mahdollistaa oman tukikohdan siirron. Jo kahden kotibasen luominen vei taannoin niin paljon aikaa aurinkosuojineen, peruslaitoksineen ja kaikkineen, että siirtomahdollisuuden myötä hatunnosto ja kumarrus ovat enemmän kuin ansaittuja, vaikka pelissä ei kiire olekaan. Tukikohdan voi jopa siirtää tarinan edetessä edellisestä chapterista seuraavaan.
Se on kuitenkin sanottava, että siirtäminen ei tapahdu aivan suit sait -meiningillä, sillä uusi alue pitää raivata sitä tyhjemmäksi, mitä isomman kotipaikan omistaa. Tuolloinkin pelaajan pitää itse läiskiä tietyt työpisteet paikoilleen ennen siirtoa, ja tämä on hieman työlästä. Positiivisena puolena kaikkia rakennuspaloja ei tarvitse tuoda mukana, sillä ylimääräiset osaset puretaan rakennusmateriaaleiksi.
Maltatko tarpeeksi? Hitaasti kypsyvä valloittaa edetessään
Ensimmäinen chapteri menee hyvin pitkälti eri juttuja opeteltaessa ja rajoitetuin kyvyin. Tämä antaa kuitenkin hyvät eväät jatkolle, joka huipentuu isompaan pomotaisteluun ennen seuraavaa näytöstä. Eritasoisia ja -kokoisia pomoja tipahtelee muutenkin varsin usein silmien eteen, kunhan tutkii paikat riittävän tarkasti. Kiihkeimpiä metsästäjiä varten tarjotaan saaliin paikantamiseksi myös valmis suuntaviiva, kun alueelle on saapunut alfa-tason vastustaja.
Isompia vastustajia kohdatessa lisäpisteitä heruu myös pienten puheenparsien kuulemisesta, mikäli pomovastuksella sattuu olemaan puhumisen taito. Pienet piikittelyt ja sotahuudot maustavat yhteenottoja kummasti tavanomaisten hyökkäysäänien ja muun melskeen ohella. Myös pelin tasapaino tuntuu kerrassaan oivalliselta, sillä oman hahmon vahvistuessa kykypankki kasvaa hyvin pitkälti samassa suhteessa kuin muutkin maailman vaarat, ja isompien vihollisryppäiden kohtaaminen tuo paljon kaivattuja suurempia rähinöitä mukaan kuvaan.
Kyllä se tästä
Vaikka alkuun pidinkin V Risingia kovin verkkaisena ja rauhallisempaan tempoon tottuneiden seikkailijoiden pelinä, on se edetessään parantunut huomattavasti. Vaikka kyseessä onkin aivan erityyppinen peli, mieleeni muistuu vuosia sitten arvostelemani Lost Ember, joka kulki samaa linjaa. Vaisuhkon alun jälkeen alta paljastui maittava tarina. Toki toiminta on allekirjoittaneelle aina ollut se ydinasia ja juoni menee vain sivussa, joten siltä pohjalta lähestyn tulokasta neljän tähden voimin. Joillekin tämä saattaa olla vieläkin arvokkaampi etenkin silloin, jos sattuu tykkäämään muiden ihmisten kanssa operoinnista, mutta myös ihmisten välisten taisteluiden myötä.
Negatiivisella puolella kontrollit vaativat totuttelua alkuun etenkin kuvakulman kääntämisen osalta, sillä se ei tapahdu automaattisesti. L2-näppäintä nimittäin pidetään pohjassa ja tällöin katsottavaa suuntaa voi vaihtaa mieleisekseen. Satunnaisia jumiutumisia on myös sattunut pari kappaletta kohdalle, mutta onneksi tämä on huomioitu valikossa olevan komennon avulla, jolla pääsee irti pinteestä. Kokonaisvaltaisesti tekninen toteutus ansaitsee päivitysten jälkeen likimain kiitettävän arvosanan, ja pelistä on voinut nauttia erittäin sujuvalla tasolla.
Suositus etenkin niille, jotka nauttivat rauhallisesta temposta, keräilemisestä, oman tukikohdan johtamisesta apureiden avulla ja teknisesti ehjästä pelikokemuksesta.
