Seksikkäitä verenimijöitä sisältävät pelit lukeutuvat suosikkeihini: Muutama vuosi sitten Vampire: The Masquerade - Coteries of New York ja Vampire: The Masquerade - Shadows of New York saivat sukat pyörimään jaloissani. Tästä johtuen odotin, että myös Vampire Therapistille saattaisia löytyä koti sydämestäni. Valitettavasti näin ei käynyt, sillä kyseessä on keskinkertaista tylsempi tapaus.
Mustan huumorin ystäville suunnattu Vampire Therapist heittää pelaajan amerikkalaisen lehmipojan, Samin bootseihin. Sam on elänyt vampyyrin epäelämää jo jonkin aikaa ja haluaa nyt auttaa muita lajinsa edustajia selvittämään heitä vaivaavia ongelmia. Sam matkustaakin Saksaan, Andromachos-nimisen vampyyrin luokse opettelemaan kognitiivisen käyttäytymisterapian saloja.
Valintoja, valintoja
Terapiasessioiden aikana Sam tutustuu neljään eri vampyyriin: tiedemies Dr. Drayneen, aatelisnainen Isabella d’Esteen, näyttelijä Edmund Keaniin sekä striimaavaan videopelinörtti Meddyyn. Jokainen heistä kamppailee omien ongelmien kanssa. Yhdellä on riippuvuus, toinen taas arvostaa itseään vähän liikaakin. Sam kuuntelee potilaitaan tarkkaavaisen lempeästi ja auttaa verenimijöitä löytämään ongelmakohtia heidän ajattelutavoissaan käyttäen hyödyksi ihka oikeita kognitiivisen käyttäytymisterapian termejä.
Juonellisesti kyseessä on pitkäveteinen tapaus. Tämä johtuu siitä, että suurin osa potilaista ja heidän tarinoistaan on äärettömän tylsiä. Omalla kohdalla ainoastaan Maddyn edesottamukset jaksoivat kiinnostaa, muiden lätinöitä oli melkeinpä tuskallista lukea. Myöskin pelin sisältämä musta huumori on kaksipiippuinen juttu: siitä joko tykkää tai ei. Sain muutamat makeat hihitykset, kun pelissä vitsailtiin amerikkalaisten tavalle ääntää sanoja sekä muutamasta popkulttuuriin viittavasta sananmuunnoksesta. Suurimmaksi osaksi huumori ei kuitenkaan iskenyt minuun, ja silloin pelistä on vaikea pitää.
Pelaajan tehtävänä on valita muutaman vaihtoehdon joukosta, mikä käyttäytymisongelma kulloinkin on kyseessä. Valittavissa on muun muassa termejä pitäisi, täytyisi -ajattelu, kontrolliharha, yleistäminen sekä tunneperäinen päättely. Aluksi käytössä on vain muutamia termejä, mutta pelin edetessä niiden määrä kasvaa.
Termien sisältö selitetään pelaajalle useampaan kertaan, ja ne voi aina tarvittaessa tarkistaa Samin päiväkirjan sivuilta. Jos valitsee väärän vaihtoehdon, ei tämä aiheuta minkäänlaista takapakkia. Pieleen menneen valinnan jälkeen Andromachos kuiskaa vihjeen Samin korvaan, ja pelaaja voi arvata uudestaan niin kauan, kunnes viimein osuu oikeaan.
Oppia ikä kaikki
Vampire Therapist on hyvin opettavainen peli – ehkä välillä vähän liiankin, sillä joskus tuntui aivan siltä, kuin istuisi koulunpenkillä kuuntelemassa opettajan puuduttavan tylsää luentoa psykologiasta. Ennen peliin tutustumista en tiennyt juuri mitään kognitiivisesta käyttäytymisterapiasta, mutta nyt minulla on edes jonkinlainen aavistus siitä, millainen terapiamuoto on kyseessä. Ja vaikka seikkailun alussa varoitetaan, ettei se sovi korvaajaksi oikealle terapialle, niin ehkä pelaamisen myötä opin jotain myös omista ummehtuneista ajattelukaavoistani.
Perinteisen visual novel -tyylisen lukemisen lisäksi mukana on kaksi minipeliä. Toisessa upotetaan hampaat vapaaehtoisen verenluovuttajan kaulaan ja toisessa yritetään hillitä Samin omia, ympäriinsä poukkoilevia ajatuksia. Jälkimmäinen näistä on hieman ongelmallinen. Hommaan ei anneta kunnollisia ohjeita, ja ainakin minulla kului hetki ennen kuin tajusin miten toimia. Onneksi näitä kohtia on harvoin.
Ulkoisesti korea
Audiovisuaalisesti Vampire Therapistista ei löydy moitteen sanaa. Grafiikat on kauniisti piirretty, ja myös ääninäyttely on toteutettu erinomaisesti. Näyttelijäkaartiin kuuluvat pelin kehittäjä Cyrus Nemati, Francesca Meaux, Sarah Grayson, Kylie Clark sekä Critical Rolesta ja Baldur’s Gate 3:sta tuttu Matthew Mercer.
Vampire Therapist on ulkoisesti silmää miellyttävä, mutta sisällöltään nukuttavan tylsä visual novel. Peli on myös kaksijakoinen: se on täynnä mustaa huumoria, mutta on samalla myös hyvin vakavamielinen. Tarjolla ei ole viihdyttävän kevyttä hömppää, vaan seikkailun pelaaminen tuntuu hirvittävän raskaalta.
Ehkäpä kognitiivinen käyttäytymisterapia ei vaan ole se maailma hauskin juttu.
