Kunnianhimoa vailla päämäärää
Flintlockin maailma on sekoitus Napeoleonin ajan tyylistä visuaalista ilmettä ja teknologiaa, God of Waria ja Dark Soulsia. Siinä on myös ripaus Forspokenin parkourestetiikkaa, ja tekijöiden mukaan jopa pieni maistiainen Tony Hawk’s Pro Skater -sarjaa.
Mikäli tämä kuulostaa sekasotkulta, sitä se onkin. Samalla Flintlock on kuitenkin niin mielenkiintoinen sekasotku, ettei sen pauloihin voi olla vaipumatta. Eri mekaniikat hankaavat toisiaan vastaan jatkuvasti, eikä tarina oikein osaa päättää onko se kepeähenkinen seikkailu, jossa outo parivaljakko sanailee tiensä nasevasti taistelusta toiseen, vai synkempi tutkimus kolonialismista ja uskosta.
Mutta silloin kun se toimii, Flintlock on kiehtova yritys tehdä tutulla lajityypillä jotain uutta. Tarinallisesti sen lähin vertailukohde voisi olla Shadow & Bone -sarja, josta vastikään nähtiin Netflix-sovituksia kahden tuotantokauden verran. Pelinä se uskaltaa ehdottaa, että ehkä Dark Souls -tyyliset pelit ovat jääneet junnaamaan paikoilleen, ja tulevaisuus voisi näyttää ihan erilaiselta, jos siihen käytettäisiin edes vähän mielikuvitusta. Mitä jos esimerkiksi kokemuspisteitä ei saisi pelkästään hirviöiden tappamisesta? Entäpä jos tyylillä olisi myös jotain väliä? Tai sillä, miten sirosti pelaaja hyppii taikavoimiensa avulla ilman halki?
Jos pelkästä kunnianhimosta saisi pisteitä, Flintlockia voisi varauksetta suositella yhtenä vuoden pelitapauksena.
Tarinalla on paljon sanottavaa
Flintlock alkaa taistelusta ihmiskunnan selviytymisen puolesta. Jumalat ovat kääntyneet maailmaa vastaan ja epäkuolleet hirviöt uhkaavat tuhota kaiken sen, mitä aiemmat sukupolvet ovat rakentaneet. Entisistä suurkaupungeista ja pyhätöistä on tullut taistelukenttiä, ja vanhat perinteet ovat katoamassa sodan tieltä.
Tämän keskellä on nuori jääkäri nimeltään Nor, joka etsii keinoa pelastaa kansansa ennen kuin on liian myöhäistä. Äkkipikainen ja jääräpäinen sotilas puskee eteenpäin varoituksista huolimatta, eikä aikaakaan, kun tilanne räjähtää käsiin. Nor herää kaukana eturintamalta kuullakseen, että viimeinenkin este jumalten ja ihmisten välillä on murtunut. Vain mystinen kettuolento, Enki, voi auttaa Noria pelastamaan tilanteen.
Tästä alkaa pitkä seikkailu joutomaan halki, jossa ihmiskunta on vaipumassa epätoivoon. Uudet uskonnot ajavat klaaneja sotaan keskenään: nälänhätä pakottaa selviytyjät kauheisiin tekoihin. Norin on yhdistettävä heimot yhteisen aatteen alle, mikäli hän aikoo pelastaa sen, mitä pelastettavissa on.
Onneksi maailma ja sen erilaiset teemat tuntuvat raikkailta tuulahduksilta. Mesopotamian historiasta ja mytologiasta ammentavat jumalat ovat kauttaaltaan vaikuttavia ja matkalla kohdatut hahmot persoonallisia tuttavuuksia. Tarinan tapa käsitellä kulttuuriperimän tuhoutumista, kolonialismin vaikutuksia jälkipolviin, sekä yhteiskunnallisia aiheita ovat nekin kiitettäviä. Ne eivät välttämättä saa niin paljon tilaa hengittää kuin toivoisi, mutta niiden pelkkä läsnäolo on jo askel eteenpäin.
Varsinkin silloin, kun peli antaa alatekstin puhua puolestaan, eikä jää vääntämään rautalangasta sitä, mikä toimii paremmin sanomattomana. Kun tarina uskaltaa käsitellä uskonnon ja politiikan yhteistä vaikutusta kulttuuriin, sen rikas käsikirjoitus muistuttaa, miten paljon annettavaa eri näkökulmilla ja tarinoilla on pelialalle. Näitä hetkiä varten Flintlockin lapsuksia sietää kertaa toisensa jälkeen.
Pelattavuus kärsii tuttuudesta
Lupaavasta asetelmasta huolimatta Flintlock kärsii turhasta tuttuudesta. Samalla tavalla kuin uusiksi brändätty New Pepsi oli sitä samaa uudessa kuosissa, niin myös Flintlock paljastuu perinteitä orjallisesti noudattavaksi kolmannen persoonan toimintaseikkailuksi.
Nor pistää vihollisia pataan kirveillä ja pistooleilla, joita pelistä löytyy useita erilaisilla värikoodauksilla, mutta joiden varsinainen vaikutus toimintaan on lopulta minimaalinen. Kun väkevämmälle arsenaalille on tarvetta, musketit ja alkeelliset kranaatit tasoittavat tilannetta mukavasti. Mukana tepasteleva Enki ajaa samaa virkaa kuin God of Warin Atreus, eli nyppii vihollisilta haarniskaa ja tarpeen tullen hidastaa isompia laumoja, antaen Norille mahdollisuuden hengähtää turpahipan keskellä.
Välillä taistellaan niin pienempiä kuin isompiakin pomoja vastaan. Matkalla levähdetään rukouskivien äärellä, jonka seurauksena alueen viholliset heräävät uusiksi henkiin. Jokainen tappo kerää kokemuspisteitä, jotka menetetään, jos kuolema korjaa Norin ennen aikojaan.
Kaikki on hyvin tuttua ja pelkistetysti voisi jopa väittää, että pelin selkärangan voisi tiivistää kutsumalla sitä God of Soulsiksi. Kahden pelin sekoitukseksi, joiden DNA:t ovat niin erilaisia, ettei yhteiselosta oikein tule mitään.
Ongelmat ovat samat kuin muutama kuukausi takaperin julkaistussa Banishers: Ghosts of New Edenissä. Tarinavetoinen seikkailu kutsuu pelaamaan yhdellä tapaa, mutta Dark Soulsin tyylille orjallinen rakenne pakottaa täysin erilaiseen lähestymistapaan. Kokonaisuus turhauttaa enemmän kuin kerran. Se kannustaa leikkimään ja tutkimaan taianomaisella parkourilla, mutta rankaisee pienestäkin mokasta ankaralla kädellä.
Jokaisesta taistelusta palkitaan niin tapoista kuin tavoista, joilla tappo suoritettiin. Mitä enemmän erilaisia komboja saa aikaan, sitä korkeammat pisteet kertyvät mittariin. Ketjutusta voi jatkaa niin kauan, kunnes Nor ottaa edes hitusenkin vahinkoa, jolloin kerroin nollaantuu. Tämä pätee myös matkanteossa. Jokainen hyppy, esteen ylittäminen ja tyylikäs laskeutuminen kohottaa pisteitä.
Samalla jopa perus rivivihollinen voi pyyhkiä Norilla lattiaa, eikä peli aina osaa kertoa tarpeeksi ajoissa, pitääkö pelaajan varautua uhkaan vai ei. Se johtaa siihen, että jokaista aluetta pitää kohdella potentiaalisena vaarana, mikä puolestaan ei kannusta tutkimiseen tai iloitteluun. Huomasin monta kertaa pelisessioiden aikana, että jätin hauskat mekaniikat usein sikseen, koska vaihtoehtona oli liian helposti sakinhivutusta vihollisilta, joita ei vain nähnyt harmaan maailman seasta.
Itse taistelut ovat tuttua hutkimista jossain Dark Soulsin ja God of Warin välimaastossa. Kummankaan hienostuneisiin mekaniikkoihin ei päästä lähellekään, mikä puolestaan syö tehoja muilta ratkaisuilta. Jos kokonaisuus olisi enemmän seikkailun ja tarinan varassa, kömpelöistä taisteluista ei välittäisi niin paljoa. Nyt ne ovat kuitenkin kaiken keskiössä, minkä vuoksi niitä vertaa jatkuvasti Flintlockin esikuviin, eikä pienemmän budjetin peli mitenkään pysty kilpailemaan tällä saralla.
Flintlock tuntuu myös tajuavan nämä ongelmat, minkä vuoksi se sisällyttää mukaansa mahdollisuuden muokata vaikeustasoa itselleen sopivammaksi. Näin jokainen, joka haluaa kokea fantasiaseikkailun ilman turhautumista voi tehdä sen omin ehdoin. Tai ainakin osittain, sillä typerästi peli lukitsee saavutukset vain vaikeamman vaikeustason taakse. Päätös on typerä. Varsinkin, kun Flintlock on huomattavasti hauskempi kokonaisuus näiden pienten myönnytysten kera. Ihan kuin se olisi alusta pitäen suunniteltu muistuttamaan enemmän God of Waria kuin Dark Soulsia.
Pienen budjetin helmi
Vioistaan huolimatta olen iloinen, että Flintlock on olemassa. Se on keskiluokan budjetin peli, joka kokeilee jotain uutta, vaikka se jäisikin idea-asteelle. Vielä pari sukupolvea sitten tämän tyyppisiä pelejä nähtiin paljon enemmän tiheämmällä tahdilla. Moni niistä jäi historiaan erinomaisina vaihtoehtoina pöhöttyneille AAA-tuotoksille.
Näin ei välttämättä käy Flintlockin kanssa, mutta sen jatko-osa, mikäli sellainen saadaan, voisi hyvinkin täyttää nämä odotukset. Se etsii vielä omaa identiteettiä, mitä varten tämän tyyliset pelit onkin suunniteltu. Kevyempi budjetti antaa mahdollisuuden kompuroida ilman älyttömiä odotuksia miljoonien kappaleiden myynnistä. Ja Flintlock kyllä kompuroi, mutta se tekee sen tyylillä ja pääsääntöisesti omilla ehdoillaan.
Mikäli Elden Ringin lisäosa on jo koettu ja Banishers jätti himon tarinavetoisen seikkailun perään, vajaalla neljäkympillä Flintlock: The Siege of Dawn tarjoaa mukiinmenevän kokemuksen pariksi viikoksi. Sen päätarina vie helposti 30 tuntia tahkoa läpi, joten rahalle saa kyllä vastinetta.
Samalla se antaa toivoa tulevaisuudesta, jossa näitä kokeiluja ja pieniä onnistumisia tulee vastaan yhä useammin. Ne eivät ole täydellisiä, mutta niissä on silti paljon rakastettavaa.