Yksi genre on yliedustettuna virtuaalitodellisuuden muutoin rauhallisilla kentillä. Nimittäin C-luokan kömpelön halvat putkijuoksut erilaisilla räiskintä- ja kiipeilyelementeillä varustettuina. Tähän suohon uppoaa myös alkukesästä julkaistu Stride: Fates. Peli, joka on yhtä geneerinen sen nimikin.
Juostaan ja sohitaan koska voidaan
Tulevaisuuden dystooppisen metropolin pilvenpiirtäjien katoille sekä räkäisten sivukujien lomaan sijoittuva teos yrittää punoa köykäistä tarinaa kylkeensä, mutta jaarittelevaa dialogia pursuava kertomus vaikuttaa yhtä kiinnostavalta kuin puolivillaisen tekoälyn suoltamat valmistekstit. Slummeista ponnistavan sankarin on jostain syystä kohdattava kaikki genren kliseet paikallisista liivijengeistä ilkeisiin suuryritysten turvallisuusjoukkoihin sekä korruptoituneisiin poliisivoimiin. Oleellisin tarkoitus lienee päästä lopputeksteihin ja takaisin parempien pelien äärelle.
Ajatus legendaarisen Mirror’s Edgen perintöä kunnioittavasta parkouraamisesta virtuaalilasien kautta koettuna sytytti alun perin kiinnostuksen kipinän. Ikävä kyllä toteutus jää kauaksi kutkuttavasta mielikuvasta, sillä pilvenpiirtäjien harmaiden seinien sekä tasanteiden välissä loikkiminen on erittäin kankeaa ja sanalla sanoen tylsää. Pelattavuus on käyttöön aktivoiduista avuista tai ohjaustavasta riippumatta mielikuvituksetonta ja ennalta määrättyä, mikä tappaa ilon liikkumisesta.
Tilanne ei parane lukuisten kahakoiden aikana. Geneerisiä vihollisia vastaan räiskiminen ja mäiskiminen on monin tavoin työlästä. Joko aseiden aina vähissä olevat panokset loppuvat kriittisellä hetkellä, lataaminen ei suostu toimimaan halutulla tavalla tai epävarma tähtäin ei muuten vain osoita sinne mihin pitäisi. Lähitaistoissa tekoälyn reagointi iskuihin hakee kömpelyydessään vertaistaan konsolisukupolvien takaa, kun tyypit paasaavat toisiaan puupökkelöinä vailla tietoakaan luonnollisista fysiikoista. Välillä päästään yrittämään myös hiippailua. Sanomattakin lienee selvää, ettei tällä kertaa kuljeta Sam Fisherin tai Solid Snaken legendaarisissa jalanjäljissä, vaan kovin haparoivin askelin sekä melkoisen satunnaisesti toimivan tyrmäyslogiikan voimin.
Eksistentiaalisen kriisin paikka
Tekniseltä puolelta on vaikea keksiä mitään muuta järkevää sanottavaa kuin että kaikesta huokuu äärimmäinen keskinkertaisuus. Pykälää räväkämmällä kuvasuunnittelulla olisi varmasti voinut ottaa aihepiirisistä enemmän irti VR-lasien avulla, mutta nyt hyvällä tapaa huimausta aiheuttavat loikat kaupungin yllä jäävät haaveeksi. Vaikka ailahtelevasti toimivat liiketunnistuskontrollit eivät ole surkeinta mitä peleissä on nähty, eivät ne ainakaan yleisfiilistä kohenna. Liian moni periaatteessa yksinkertaiselta vaikuttava toimenpide vaatii turhauttavia uusintayrityksiä rikkoen rytmiä, kun ase lipsuu kädestä tai läheiseen vaijeriin tarttuminen ei vain ota onnistuakseen.
Tämä arvostelu on rumasti myöhässä mutta sentään hyvästä syystä. Stride: Fates on nimittäin niin tavattoman tylsä tapaus, ettei siitä tehnyt mieli edes kirjoittaa. Horizon Call of the Mountain näytti jo PSVR2:n julkaisussa, että laitteelle on mahdollista tehdä hienoja pelejä lasien ilmeiset rajoitteet huomioiden. Tällaiselle kaikilta osa-alueiltaan täysin yhdentekevälle nimikkeelle ei ole toisin sanoen mitään käyttöä. Hieman tekisi mieli lätkäistä arvion kylkeen ainoastaan yksi tähti, mutta sekin kunnia täytyy jättää peleille, jotka onnistuvat edes raivostuttamaan huonoudellaan. Tätä ei kukaan enää ensi vuonna muista.
