Nyt on Switch-version vuoro säväyttää, sillä kehittäjät ovat jälleen tehneet kerrassaan ensiluokkaista työtä. Tällä hetkellä eletään lokakuuta ja näyttää siltä, että Jaakkoon on pakko yhtyä.
Ympäri mualiman
Vuonna 2015 ilmestynyt Ori and the Blind Forest oli Itävallassa virallisesti majaansa pitävän Moon Studiosin ensiteos, joka herätti lähes välittömästi pelaavan kansan huomion ja voitti jopa palkintoja. Studion erikoisuus on se, että työntekijät asuvat ympäri maailmaa ja tekevät etänä töitä, joten suurin osa jäsenistä ei ole koskaan tavannut toisiaan. Tästäkin huolimatta he onnistuivat tekemään upean teoksen, monta vuotta ennen COVID-19:ää ja joukkopakoa etätöihin. Samalla sapluunalla ja menetelmällä tehtiin myös jatko-osa, joskin tiimi kasvoi 20 henkilöstä peräti 80:een. Ja voi pojat, mikä jatko-osa se onkaan.
Ruohometsän kansa
En jaksa käyttää kulunutta fraasia kertauksesta opintojen äitinä, joten kerrataanpa juoni ihan muuten vaan. Tarina alkaa suoraan edellisen osan lopusta, kun Ori, Naru ja Gumo asustelevat Nibelin metsässä. Eräänä päivänä heidän hellässä huomassaan oleva linnun muna kuoriutuu. Pöllön nimeksi tulee Ku, ja näin matka aikuistumiseen sekä itsenäistymiseen voi alkaa.
Lopulta koittaa se hetki, kun Ku oppii lentämään. Ori ja Ku lähtevät liihottamaan reissuun, mutta yllättäen taivaan valtaa ukkosmyrsky. Salama iskee vaarallisen lähelle sankareitamme, ja ennen pitkää Ori putoaa Kun selästä. Pääsankarimme virkoaa lopulta maan kamaralta Niwenin alueelta, ja pöllö pitäisi etsiä pöpeliköstä. Samalla metsään pitäisi palauttaa valo, kuri ja järjestys. Näistä lähtökohdista starttaa Moon Studiosin maalauksellinen mestariteos.
Suuren seikkailun tuntua
Ori and the Will of the Wisps on genreltään metroidvania eli kaksiulotteinen peli, joka yhdistelee tasohyppelyä, taistelua ja kourallisen roolipelielementtejä isolla alueella seikkailemiseen. Niwenin kartta ei siis ole auki kokonaisuudessaan saman tien, vaan sitä availlaan pala palalta. Eikä Ori kaikkiin paikkoihin alussa pääsisikään, sillä vesistöt ovat myrkyllisiä ja otus itse vielä heiveröinen. Uusia voimia kertyy seikkailun edetessä niin suoraan luonnosta kuin kylistä löytyviltä kauppaukkeleiltakin.
Reittejä pääsee näkemään etukäteen vain, jos ostaa kunkin alueen kartan Lupo-nimiseltä kartoittajalta. Hänellä on jokaisella alueella oma majapaikkansa, joten kaikkia karttoja ei voi ostaa yhdestä tönöstä, vaan ne täytyy hankkia aina kullakin alueella ollessa. Lupo ei onneksi piilottele kovin vaikeissa paikoissa eivätkä kartat ole järin kalliita, joten sokkona seikkaileminen johtuu lähinnä pelaajan omasta menettelystä.
Kartoista puheen ollen, kenttäsuunnittelu on erinomaista. Eteneminen on sujuvaa ja salaisuuksien tutkiminen mielekästä, sillä ympäristö työntää sinua hellästi oikeaan suuntaan olematta kuitenkaan päällekäyvä ja täysin itsestään selvä. ”Näytämme sinulle nuolella oikean suunnan, joten ole hyvä ja mene tuonne, senkin hönö” ei kuulu pelin mottoihin. Asioiden löytäminen ei vaadi suunnistajan peruskoulutusta, vaan tällainen keskinkertaisella suuntavaistolla varustettu henkilökin selviää Niwenin maastossa varsin hyvin. Genreä ajoittain vaivaava eksyminen ei siis vaivaa Oria millään tavalla.
Tilanne hallinnassa
Vitivalkoinen otuksemme loikkii, taistelee, tutkii ja kerää lisävoimia sekä valuuttaa. Orin ohjaaminen on sulavaa ja iskostuu selkärankaan hyvin nopeasti. Maailma on tällä kertaa noin kolme kertaa isompi, joten perustekemiseen tuodaan vaihtelua sivutehtävillä, (harvassa olevilla) pomotaisteluilla ja takaa-ajokohtauksilla.
Varjo-olentoa vastaan käytävät esteradat sekä taisteluareenat eivät suuresti innostaneet allekirjoittanutta, mutta sivutehtävät olivat pääosin oikein mukava lisä. Sivuhahmojen auttamisesta tulee hyvälle mielelle, kun metsän väki aidosti arvostaa Orin tekemiä ponnistuksia.
Paras muutos on kuitenkin automaattinen tallennus. Edeltäjässä tallentaminen tuppasi unohtumaan jatkuvasti, joten on kerrassaan mahtavaa, ettei siitä tarvitse enää murehtia.
Tervetuloa visuaaliseen Nirvanaan
Ori and the Will of the Wisps jatkaa edeltäjänsä viitoittamalla tiellä ollen visuaalisesti aivan älyttömän kaunis teos. Vesivärimaalausten tyyliset taustat yhdistyvät kirkkaaseen hehkuun ja modernimpaan kenttägrafiikkaan. Yhdistelmä ihastuttaa siinä määrin, että voisin katsella tätä ihan jopa pelkän animaation muodossa.
Tyyliltään Ori on kuin luotu Nintendon konsolille, mutta tuotoksen kutistaminen kannettavaan muotoon tuottaa aina tekijöilleen haasteita. Käännös on onneksi teknisesti aivan loistavaa työtä, sillä se on räätälöity Switchille huolella ilman isoja kompromisseja. Uskomatonta kyllä, edes ruudunpäivityksestä ei tarvitse tinkiä, vaan peli päivittyy 60 freimiä sekunnissa niin telakan kautta kuin käsikonsolitilassakin pelatessa. Toki pieniä notkahteluja oli havaittavissa silloin tällöin, mutta ei mitään häiritsevää.
Alhaisemmasta resoluutiosta johtuen tekijät ovat nyt luoneet maailmaan yksityiskohtia muilla tavoin, jotka eivät juuri häviä Xbox-versiolle. Lopputulos on esikuvansa tavoin kuin elävä maalaus. Digital Foundryn video kertoo käännöstyön haasteista lisää.
Lokakuun loppupuolella ilmestyi päivitys, joka paransi ajoittaisia ruudunpäivitysongelmia ja muita pikkuvikoja entisestään. En kohdannut läpipeluuni aikana oikeastaan lainkaan bugeja, ja pelikin kaatui vaivaiset kaksi kertaa reilun 15 tunnin läpipeluun aikana. En varsinaisesti kaivannut päivitystä, mutta on mahtavaa, että kehittäjät jaksavat hioa jo ennestään laadukasta ja vakaata tuotosta näin uutterasti.
Samettiset sulosävelet
Brittiläisen Gareth Cokerin täydellisen upeat sävellykset sulostuttavat Orin maailmaa tällä kertaa Lontoon Philharmonia-orkesterin siivittämänä. Ei ihme, että Coker pääsi säveltämään Curtis Schweitzerin ja Joel Corelitzin kanssa musiikkia tulevaan Halo Infiniteen. Hän on sen ansainnut.
Äänimaailma herättää sekin silkkaa ihastusta. Hahmot puhuvat mielikuvituskieltä aina kertojaa myöten. Ratkaisu sopii sadunomaiseen tarinaan erinomaisesti, sillä kuvitteellinen ”lingo” tuo hahmoille aimo annoksen persoonallisuutta.
Oppipojasta on tullut mestari
Vikoja ei tahdo tästä löytyä millään. Ainoa pieni kauneusvirhe on Mouldwood Depths -niminen paikka. Pilkkopimeässä seikkailu ei ole erityisen kivaa, ja jatkuva paineen alla oleminen ärsyttää. Onneksi siihenkin paikkaan saadaan lopulta valoa kansalle.
Ori and the Will of the Wisps on absoluuttinen mestariteos, jonka jokaisen tulisi kokea vähintään kerran elämässään. Sen pikkuviat eivät muuta sitä tosiseikkaa, että se on kenties paras metroidvania koskaan. Se viihdyttää, ihastuttaa, naurattaa ja itkettää sattumuksillaan kuin entisaikojen Disney-klassikko konsanaan. Niin kauan kuin on valoa, on olemassa toivoa. Ja niin kauan, kun on toivoa, on yritettävä tehdä huomisesta parempi. Eikä parempi huominen synny ilman uhrauksia ja epäitsekkyyttä.
