Pimeä uhka avaruudesta
Avaruuden saloja tutkivalla NAXA-laitoksella on jälleen menossa hyvin tavallinen päivä. Maapallon ulkopuolisia uhkia ei ole näkökentässä ja työntekijät jatkavat rauhallista rupatteluaan. Yllättäen tilanne ottaa käänteen pahempaan, ja tiedemiesryhmä joutuukin tiukan paikan eteen valtavan meteorin lähestyessä maapalloa.
Toisaalla maailmanpelastajakaksikko Lan ja hänen NetNavi-kumppaninsa MegaMan.EXE viettävät ansaittua lomaa koulusta. Internetin virusten määrä on virallisten tietojen mukaan lopultakin laskussa, eikä mikään tunnu rikkovan tyyntä. Ja ihan yllättäen salaperäinen, muiden NetNavien elämillä herkutteleva ShadeMan pirstoo idyllin kaappaamalla sankariparin ystävättären jälkiruoakseen. Pelastusretki johtaa luonnollisesti isomman juonikudelman syvyyksiin.
Pelin antama ensivaikutelma oli kovin kodikas; pericapcomilaiseen tyyliin MegaMan Battle Network 4 on tehty samalla kaavalla kuin edeltäjänsäkin. Peliajasta noin kolmasosa kuluu Lanin juoksuttamiseen pitkin oikeaa maailmaa, ja loput sitten MegaManin seikkailuttamiseen (ja virusten kanssa matsaamiseen) Internetin aalloilla.
Juoni jakautuu kahdelle raiteelle: enimmäkseen seurataan Lanin ja MegaManin kamppailuja erilaisissa turnauksissa monenlaisia haasteita vastaan. Jokaisessa turneessa on kolme ottelua, joista jokaista edeltää vastustajan antaman ongelman tai tehtävän ratkaiseminen. Esimerkiksi eräässä tehtävässä Lan joutuu sammuttamaan Internetissä riehuvia tulipaloja, ja toisessa skenaariossa taas pelastaa kilpakumppanin Navin mafian kynsistä. Vaikka turnaustehtävät eivät liity juonellisesti toisiinsa mitenkään, niitä yhdistää silti liiallinen ramppaaminen eri paikkojen välillä. Välimatkat ovat pahimmillaan turhauttavan pitkiä, ja niitä voi joutua vääntämään edestakaisin montakin kertaa. Juonen toinen puolisko, varsinainen pääjuoni, taas kuuluu ShadeManin, vaarallisten mustien taistelusirujen arvoituksen sekä maata uhkaavan meteoriittiongelman ratkaisulle.
Tarinan säilä tuntuu kovin kaksiteräiseltä. Meteori, mustat taistelusirut ja päähahmon sisäinen taistelu hyvän ja pahan puolen välillä tarjoaisivat potentiaalia paljon enempäänkin, mutta toisistaan täysin irralliset turnaustehtävät heikentävät mielenkiintoa tarinankerrontaan. Lopputuloksena on hieman ikävä soppa, josta päällimmäisenä jää valitettavasti mieleen jatkuva turnaustehtävästä toiseen juokseminen.
Battle routine, set! Execute!
Onneksi taisteleminen toimii paljon juonta paremmin, sillä se on yhtä määräävässä roolissa kuin aiemmissakin sarjan osissa. MegaMan ei ehdi juosta pitkin nettiä kovin kauan ennen satunnaisottelun käynnistymistä. Vaikka paljon on pysynyt samana, on Capcom uskaltanut ottaa joitakin askelia eteenpäin tuoreudentunnun kannalta kriittisillä osa-alueilla.
Ottelut käydään yhä 3x6-kokoisella ruudukolla, josta yhdeksän laattaa kuuluu MegaManille ja loput yhdeksän enintään kolmelle yhtaikaiselle viholliselle. Sankari osaa tutusti liikkua ruudusta toiseen ja ampua kohtalaisen heikolla MegaBusterillaan. Tärkein ase kuitenkin on MegaManin kyky hyödyntää laajaa taistelusirujen valikoimaa. Sirut ovat erikoisaseita ja -tarvikkeita, joita löytyy erikokoisista miekoista, toinen toistaan isommista tykeistä ja terveyttä palauttavista piireistä aina barrikadeina toimiviin kivenjärkäleisiin, paneeleita myrkyllisiksi suolaatoiksi muuttaviin välineisiin ja voodoo-nukkeihin asti. Pelaaja valitsee taisteluiden myötä karttuvasta sirukokoelmastaan kolmekymmentä yksilöä, ja nämä aseet sitten arpoutuvat MegaManin valittavaksi Custom-valikkoon aina muutaman sekunnin kestävän vuoron päätyttyä. Kaikkia taistelusiruja ei voi ottaa kerralla mukaan seuraavalle vuorolle, sillä jokaisella niistä on oma sirukoodinsa. Samalla koodilla varustetut kättä pidemmät voivat lähteä käyttöön yhtä aikaa loppujen jäädessä odottamaan seuraavaa kierrosta. Jokerina pohjalla on vielä tähtikoodi, jolla merkittyjä siruja voi käyttää aina riippumatta muusta kooditarjonnasta.
Siruja on mukana tällä kertaa pitkästi kolmatta sataa, joten kerättävää riittää pitkäksi aikaa. Harmillisesti sirukoodien määrää on karsittu viidestä sirukohtaisesta vaihtoehdosta kolmeen. Tämän suora seuraus on se, ettei omasta kansiostaan voi enää rakentaa yhtä hyvin omaan pelityyliin sopivaa kuin aiemmissa sarjan osissa. Lisäksi kansionrakennuksen monipuolisuuden vähetessä vähenee myös taisteluiden taktisuus. Syytä tällaiseen ratkaisuun ei voi kuin ihmetellä.
Mättöä monipuolistamassa
Navi Customizer on yhä mukana. Hieman puzzle-peliä muistuttava vehjas toimii nimensä mukaisesti MegaManin muokkaajana. Pelaaja asettelee kustomoijan muistiin erilaisia ohjelmia, jotka vaikuttavat suoraan pelihahmon taisteluominaisuuksiin. Mikäli tahtoo Megalle tehokkaamman perusaseen, sen voi tehdä helposti syöttämällä laitteelle vaikkapa tulinopeutta kohottavia ohjelmia. Customizerin avulla saa myös muun muassa houkuteltua tulityypin vihollisia, lyhyellä näppäinyhdistelmällä aktivoituvan suojakilven, ja saapa MegaManin kertomaan loputtomalla huonoudellaan naurattavia vitsejäkin.
Kahdessa edellisessä sarjan osassa vaikuttanut Battle Style –systeemi on saanut nyt kenkää, ja sen tilalle on tuotu mainio Soul Unison, ehkäpä tärkein Battle Network 4:n uudistuksista. Tiettyjen turnausvoittojen jälkeen MegaMan saa käyttöönsä yhden kuudesta Navi-sielusta, jonka voi kutsua taistelussa Blue Bomberin avuksi tietyntyyppisen sirun uhraamalla. Sielut kestävät käyttöä kolmen vuoron ajan, ja tänä aikana Megistä siunataan liudalla hyödyllisiä erikoiskykyjä. Esimerkiksi vesielementin sirun uhraamalla saa käyttöönsä AquaManin sielun, joka antaa sankarille uuden ulkomuodon lisäksi kyvyn ampua Busterin peruslatausammuksen sijasta huippunopeita Bubbler-ammuksia. Vesisielun ollessa päällä voi myös tuplata märkää kipeää tekevien sirujen vahingon. Kun yksi sielu on kulunut loppuun, voi aktivoida toisen heti perään, olettaen tietenkin että oikeantyyppistä uhrattavaa löytyy.
Läpipeluun aikana pelaaja ansaitsee kolme kuudesta Navi-sielusta. Kun loppuvihollinen on kukistettu, aukeaa mahdollisuus aloittaa peli alusta vaikeammassa moodissa. Koukku on se, että kaikki ensimmäisellä kierroksella taskuihin tarttunut kama kulkee mukana myös Game 2:een, virukset ja pomohahmot saavat lisää potkua hyökkäyksiinsä, pitkin verkkoa lojuvat aarrearkkumaiset mysteeridatapalikat saavat päivitetyn sisällön ja kaupat saavat uudet lastit tavaraa. Toisen pelikerran aikana turnauksista kerätään kaksi uutta sielua, ja läpipeluun jälkeen avautuva supervaikea moodi antaa viimeisen sielun. Koska turnaustehtävät vaihtuvat jokaisella pelikerralla, uudelleenpeluu tuntuu mielekkäältä aina siihen asti, kun juoksee taas keräämässä vihoviimeisiin paikkoihin piilotettuja vihoviimeisiä voimalisiä juuri ennen lopputaistelua.
Tietyn juonipisteen jälkeen MegaMan voi, ahdingon käydessä päälle, käyttää itsekin mustia siruja. Vahinkolukemiltaan järjettömän suuret sirut tyhjentävät yleensä kentän vastustajista kertalaakilla, mutta pahuuden voimien hyödyntämisellä on hintansa: jokainen käyttö maksaa lopullisesti yhden pisteen osumapisteiden maksimimäärästä. Miinuksena on myös se, että mustat sirut johdattavat Navin lopulta pimeyden puolelle. Mustaksi muuttunut Navi ei voi enää suorittaa sieluyhtymää, muttei vastapainoksi joudu enää erikseen ottamaan vahinkoa mustien sirujen käyttömahdollisuutta varten. On pelaajan oma valinta, kummalle puolelle viivaa haluaa jäädä.
Kaiken kaikkiaan taistelu toimii yhä loistavasti, ja on selkeästi pelin parasta antia. Vaikka otteluja tulee välillä ärsyttävänkin tiheästi, runsaat vihollismassat sekä satunnaisotannalla valittaviksi tulevat taistelusirut onnistuvat pitämään kamppailut tuoreenoloisena pitkän aikaa.
Kierrätys voi olla ongelmakin
Kolmen pelin ajan samana pysynyt todellisen maailman ulkoasu on viimeinkin remontoitu. Kaikki on hieman pienempää, yksityiskohtaisempaa ja paremman näköistä. Myös Internet on saanut uuden ilmeen ja yhdeksänkymmenen asteen käännösten sijasta netti pursuaa nyt pyöreitä kulmia. Vaikka Golden Sunin tasoiseen näyttävyyteen ei päästä, ajaa perusnätti grafiikka asiansa paremmin kuin hyvin. Taistelupuolen visuaalinen ilme taas on pysynyt samana kuin aiemminkin, mikä ei kuitenkaan pääse haittaamaan. Miinusta tulee taas pelin käännöstyöstä: lukuisat kirjoitusvirheet dialogissa sekä ärsyttävät että viestivät hutiloidusta työstä.
Pelin musiikkityyli ei ole liiemmin muuttunut. Tosimaailmassa soi keveä ja iloinen poppi, kun taas nettiä surfatessa taustalla soi teknohenkisempi tavara. Musiikki ei häiritse kuin vasta pelin lopussa, jolloin hirveä paniikkiteema jostain ihmeellisestä syystä jyrää kaikki muut reaalimaailman kappaleet lopullisesti alleen. Onneksi Internetissä moisesta ei tarvitse kärsiä. Ääniefektit herättävät tuntoja molempiin suuntiin; osa niistä aiheuttaa myötähäpeän tunteen, kun taas esimerkiksi Life Sword -hyökkäyksen terävä "fwip!" nostaa hymyn huulille.
Battle Network 4:n kahden eri version, Blue Moonin ja Red Sunin, välillä ei ole järin valtavia eroja. Kummallakin versiolla on omat sielu-Navinsa ja näiden turnaustehtävät sekä nimikkotaistelusirut. Lisäksi molemmilla peleillä on oma viiden sirun settinsä tehokkaita Giga-luokan tappovehkeitä, mutta siihen mainittavanarvoiset erot jäävätkin. Linkkikaapelin avulla voi vaihdella taistelusiruja muiden pelaajien kanssa ja siirtää sielun antavat Navit tehtävineen ja siruineen versiosta toiseen. Navien sieluja ja Giga-siruja ei kuitenkaan voi siirtää. Kaman vaihtelu ei ole ainoa pelaajien välinen toimintamahdollisuus, sillä myös kaksintaistelut onnistuvat.
MegaMan Battle Network 4 ei ole ollenkaan huono peli. Taistelusysteemi viihdyttää yhä rutkasti, mutta heikko pääjuoni, yhä liian runsas paikasta toiseen juoksenteleminen sekä toisistaan täysin irralliset turnaustehtävät syövät pisteitä ja peli-intoa. Toisaalta, turnausrakenteen ansiosta BN4 kestää monen monta läpipeluukertaa. Capcom lupasi uutta, ja sitä myös saatiin, mutta hyvin paljon enemmänkin olisi kelvannut; tämä sama kaava on yksinkertaisesti nähty liian monta kertaa. Katse kääntyy pakostakin jo tulossa olevan, jälleen kahtena eri versiona julkaistavan, Battle Network 5:n suuntaan: josko se uskaltaisi tehdä tarvittavan isoja muutoksia reseptiin.
