Veri velvoittaa
Kolme ensimmäistä Silent Hilliä ovat mainioita kauhupelejä. Ansio tästä lankeaa erinomaiselle juonelle ja sopivan tiivistetylle pelirakenteelle, jossa tekemistä on juuri sen verran, ettei pelaaja ehdi kyllästyä. Seikkailut ovat lyhyitä, mutta tasaisen laadukkaita paketteja. Vuoden pikakehitysajalla kokoon parsittu Silent Hill 4: The Room yrittää olla liian monta asiaa kerralla. Kovassa kiireessä Konami on mennyt siitä, missä aita on matalin, ja luonut yhden syysmarkkinoiden suurimmista pettymyksistä. Kyseessä ei ole täydellinen epäonnistuminen, mutta muihin Silent Hilleihin verrattuna nelososa on kova pala purtavaksi. Tervetulleiden uudistuksien vastapainoksi on mukana tukku pieleen menneitä ideoita.
Peli alkaa Henry Townshendin asunnosta Ashfieldin kaupungissa. Ovet ja ikkunat ovat säpissä, eikä ulospääsyä ole. Ulkosalla elämä näyttää jatkuvan normaaliin malliin, mutta huone 302 tuntuu joutuneen kokonaan toiseen ulottuvuuteen. Poikamiesboksi itsessään toimii eräänlaisena hubialueena. Hirviöiden kansoittamiin painajaismaailmoihin käydään kämpästä löytyvien salaperäisten reikien välityksellä. Asunnossa käyskennellään first person -näkymästä käsin, kun taas hirviöitä lahdataan perinteisestä ulkokuvakulmasta. Tapahtumat liittyvät jotenkin Silent Hill 2:ssa esiintyneeseen massamurhaajaan Walter Sullivaniin, mutta pinnan alla kytee suurempiakin voimia.
Pelaajaa ei päästetä helpolla, vaan lahdattavaa monsteria syydetään esiin jatkuvalla syötöllä. Tappelut eivät ole niin kankeita kuin ennen, ja niitä on paljon enemmän kuin aiemmissa osissa. Tällä kertaa lyömäaseet toimivat pääasiallisina kivun välikappaleina. Kahteen saatavilla olevaan tulituikkuun, pistooliin ja revolveriin, on tarjolla rajoitetusti ammuksia, joten rautaputkia, kirveitä, puukeppejä ja jopa golfmailoja suositaan entistä enemmän. Uutta on myös lyöntivoimakkuuden määrittäminen. Painamalla hyökkäysnappulan pohjaan Henry kerää voimaa iskuunsa ja mittarin täytyttyä huitaisu on miehekkään tehokas. Vastaavasti isku on tällöin normaalia hitaampi toteuttaa. Kyseessä on tervetullut uudistus ja se jopa toimii käytännössä. Hyvä vapaan pelimaailman illuusio on myös mahdollisuus joidenkin pullojen, hyönteismyrkyn ja muiden vastaavien käyttämiseen aseina.
Kurmotettavat viholliset ovat käsittämättömän vaisuja. Jo Silent Hill 3:ssa hirviöt olivat tusinatavaraa, mutta nyt vedetään todellinen taiteellinen pohjanoteeraus. Teennäisesti ääntelevät apinat ja ylikasvaneet ampiaiset edustavat suunnittelun huippua. Perässä leijuvat kummitukset edustavat ärsyttävintä vastustajakaartia, koska normaaliaseilla tiputettuna ne hyökkäävät lähes välittömästi takaisin pystyyn. Harvinaisilla spirtuaalivälineillä epäkuolleet saa kyllä pois päiviltä, mutta ärsyttävää vääntöä moinen on. Usein tehokkaampi tapa onkin vain vältellä taistelutilanteita ja pötkiä pakoon häntä koipien välissä. Hirviöt eivät siis pelota, vaan lähinnä itkettävät.
Yksinkertaista, rakas Watson
Resident Evil -tyyli huokuu yhdeksästä käytettävissä olevasta inventaariopaikasta ja huoneesta löytyvästä tavara-arkusta. Tavaravalikko on tällä kertaa reaaliaikainen ja sen selaaminen on todellistä sähläämistä tiukan taistelun tuoksinassa. Nämä uudistukset yrittävät lisätä pelin realistisuutta ja ahdistuneisuuden tunnetta, mutta todellisuudessa ne turhauttavat. Tavaroiden kanssa väännettäessä pitääkin jatkuvasti rampata hubialueen ja pelimaailman välilä tallettamassa tiettyjä välineitä ja ottamalla tiettyjä mukaansa. Tallennuskin hoituu vain huoneesta käsin, joskin hirviömaailmoista on useita molempiin suuntiin toimivia menopaluureittejä kämpän ja painajaisen välillä.
Ärsyyntymistä lisäävät Silent Hillien aallonpohjaa edustavat ongelmanratkaisut. Jos Resident Evileissä on epäloogisia ja ärsyttäviä puzzleja, The Room onnistuu pistämään vielä paremmaksi. Sormi suussa kentissä hiihtävä Henry tuntuu olevan aikamoinen pölkkypää, sillä yksinkertaisimmatkaan toimenpiteet eivät mieheltä aina tunnu onnistuvan. Lisäksi usean kohdan kanssa viettää helposti muutamankin tunnin, kunnes vahingossa osuu ratkaisun kohdalle. Palkitsevuuden sijasta tiedossa on siis ärsyttävää vääntöä jopa helpoimmalla vaikeusasteella.
Tasosuunnittelu on entistä lineaarisempaa. Tutunoloisiin paikkoihin kuuluvat esimerkiksi Silent Hill -vakiot sairaala, asunto ja metro. Ideat tuntuvat loppuneen tekijöiltä kesken, kun jokainen paikka käydään läpi muutamaan otteeseen. Tämänkaltainen keinotekoinen pidennys johtunee tasokokonaisuuksien pienuudesta, mutta kovin heikko esitys takaisinramppaaminen on. Silent Hill 4:n pahin ongelma on, ettei sen pelaaminen ole juuri missään vaiheessa erityisen nautinnollista. Kyseessä on pisin Silent Hill tähän asti, mutta tämä sotiikin peliä vastaan. Seikkailu on yksinkertaisesti liian pitkä.
Hampaat irvessä
Silent Hill 4:n vahvuuksiin kuuluvat erinomainen audiovisuaalinen toteutus ja pelottava yleistunnelma. Kauhuasetelma on mainio ja klaustrofobian tuntua korostava huone tuntuu sekin elävän omaa elämäänsä. Audioguru Akira Yamaokan toteuttama äänimaailma on jälleen kerran loistava ja pelkästään se onnistuu säpsäyttämään muutamaan otteeseen. Grafiikka on suorastaan uskomatonta ja se on suuri harppaus jopa Silent Hill 3:n upeuden jälkeen. Etenkin animaatio tuntuu ottaneen aimo askeleen eteenpäin. Enää hahmo ei tunnu liikkuvan kuin kiskoilla.
Juoni on edelleen mainio ja sarjan ystävät saavat nyt vastauksensa moneen vastaamatta jääneeseen kysymykseen. Silloin tällöin hubihuoneen oven alta työnnetään mysteerisiä lappuja, jotka sisältävät muistiinpanoja ja lehtileikkeitä. Näitä Henry kokoaa yhteen näppärään leikekirjaansa. Vähitellen sekainen palapeli selkiytyy ja tarina tuntuu löytävän selvät linjat. Ovet jätetään tietenkin avoimeksi vielä ainakin muutamalle jatko-osalle - hyvää lypsylehmää kun on turha lopettaa ennen aikojaan.
Silent Hill 4: The Room on hyvin kaksijakoinen peli. Hyvät ja huonot puolet kumoavat lopulta toisensa ja onhan Konamin kauhueepos keskinkertaisenakin parempi kuin moni tusinasäikyttely yhteensä. Silti valmiissa pelissä tuntuu kiirehtimisen maku. Moni tuore idea toimii turhautumisen välikappaleena ja mitä pidemmälle peli etenee, sen yksitoikkoisemmaksi pelaaminen muuttuu. Silent Hill 4:ää pelaa hampaat irvessä, mutta pelaa kuitenkin, ja se riittänee useimmille ostopäätöksen takaamiseksi. Mitään klassikkoa on kuitenkaan turha odottaa.
