Avaruusoopperaa saippualla
Star Ocean: Till the End of Time julkaistiin alunperin Japanissa bugisena raakileena, josta kukaan ei oikein jaksanut innostua. Vasta paranneltu Director's Cut -painos kelpasi Squaren japanilaisille faneille. Nyt tämä bugittomampi versio on julkaistu myös Euroopassa, joskin ilman Director's Cut -lisänimeä. Versio sisältää kilon uudistuksia, kuten ylimääräisiä luolastoja, pomohirviöitä ja uusia aarteita.
Pelin tarina alkaa idylliseltä hotelliplaneetalta, jossa tusinateini Fayt Leingod lomailee perheensä kanssa. Pojan illat tuppaavat kulumaan videopelien parissa, eikä aika riitä edes rantapimujen bongailuun. Ihan ymmärrettävää, sillä scifiajan videopelit ovat huippurealistisia virtuaalimaailmoja. Lusmuilu saa kuitekin äkkilopun, kun tuntematon vihollinen painaa punaista nappia muuttaen planeetan sotatantereeksi. Pian päästään kokeilemaan peleistä opittuja taistelutaitoja käytännössä.
Ensimmäisten tuntien aikana tarina lennättää sankarin parin pakoaluksen ja haaksirikon kautta etäiselle planeetalle, jonka teknologinen kehitys laahaa vasta keskiajalla. Siellä vietetäänkin sitten suurin osa peliajasta. Tuntuu oudolta, että planeettaseikkailun aikana unohdetaan pääjuoni melkein kokonaan, ja keskitytään ruohonjuuritason ongelmiin. Vasta pelin loppupuolella palataan asiaan, eli vatvomaan Faytin tiedemies-isän geenikokeiluja ja tuntemattomia takaa-ajajia.
Mukaan tarttuu luonnollisesti myös muuta porukkaa. Vaikka sankarit edustavat genren stereotypioita, monet heistä ovat persoonallisen pidettäviä. Esimerkiksi karkeakielinen avaruusässä Cliff alkaa ajan myötä tuntua oikealta kaverilta, ja läpeensä paha Albel riemastuttaa töykeydellään.
Jos pitkästyttävää keskiaikateemaa ei lasketa, Star Ocean on hauska sekoitus Star Trekiä, Neon Genesis Evangelionia ja Matrixia. Kliseiden merestä löytyy myös pari todella mehukasta juonenkäännettä.
Miekka kalisee hyvin
Ilahduttavasti Star Ocean heivaa satunnaistaistelut tuonelaan, minne ne kuuluvatkin. Hirviöt näkyvät etukäteen, joten niitä voi vältellä aina kun tappelu ei huvita. Toisaalta vaikeustaso kyllä pakottaa pitämään miekkataidot ajan tasalla, mutta nyt hahmoja voi ainakin kehittää silloin kun itse tahtoo.
Ja miksipä ei tahtoisi, sillä mättö on poikkeuksellisen menevää. Kosketus vihollisen kanssa heittää sankariporukan erilliseen taisteluruutuun, jossa juoksennellaan reaaliaikaisesti. Kun hipaisee hyökkäysnamiskaa, sankari ryntää lähimmän mörön luokse ja lyö. Muuten hahmoja ohjataan vapaasti. Vihollisten iskuja voi väistellä, mörköjen selän taakse voi kiertää ja niitä voi harhauttaa pois heikompien sankarien kimpusta. Vauhdikas koheltaminen pysähtyy vain esine- ja loitsuvalikkoa selatessa.
Areenalle mahtuu enintään kolme hahmoa, mutta vain yhtä ohjataan kerrallaan. Ohjattavaa hahmoa voi halutessaan vaihtaa helposti liipasimella, mutta tekoälyn hoivissakin sankarit pärjäävät ihan hyvin. Ne osaavat hyökätä ja parantaa automaattisesti, mutta vihollisten iskuja urhot eivät jostain syystä jaksa väistellä. Suuremmilta töppäilyiltä kuitenkin vältytään, mitä nyt joskus joku hahmoista jää bugittamaan kentän laidalle tyhjän panttina.
Liika on melkein liikaa
Star Oceanin taistelusysteemi muistuttaa oikeaa mätkintäpeliä. Päälle päin touhu näyttää kaoottiselta räiskemäiskeeltä, mutta pinnan alta löytyy syvyyttä kuin shakista konsanaan. Keskeisin taktinen elementti on hahmoilta ja hirviöiltä löytyvä puhtimittari. Hyökkääminen kuluttaa mittaria, mutta se palautuu täyteen hetken huilaamisella. Kun mittari on täynnä, hahmoja suojaa näkymätön energiakenttä. Kenttä kääntää heikot ja nopeat iskut hyökkääjää vastaan, mutta hitaat ja vahvat lyönnit pistävät kentän päreiksi.
Hyökkäysnappeja on kaksi, mutta hyökkäyksen tyyppi vaihtuu sen mukaan, onko vihollinen lähellä vai kaukana, tai painaako nappia vähän vai paljon. Uusia erikoisliikkeitä opitaan jatkuvalla syötöllä, ja niitä saa sijoitella haluamiinsa namiskoihin.
Pukarointi jaksaa viihdyttää pitkän tovin, mutta mikään ei kestä ikuisesti. Taistelut tuppaavat venymään liikaa, sillä mönkiäiset kestävät paljon kuritusta. Joskus kiusaus vältellä hirviöitä käy liian suureksi, mutta laiskottelu kostautuu vaikeissa pomotappeluissa. Itse ratkaisin ongelman siten, että aina kun löysin heikkoja vihollisia, joista saa hyvin kokemusta, jäin kehittämään hahmoa ja pitämään hauskaa. Näin oli varaa juosta tylsempien mörköjen ohi kun siltä tuntui.
Keksijän pajassa viihtyy
Pohjimmiltaan Star Ocean on perinteikkään suoraviivainen japsirope. Peli painottuu niin vahvasti tarinan seuraamiseen, että melkein kolmannes ajasta kuluu keskusteluja kuunnellessa. Juonipätkien välillä tutkitaan metsiä, luolia ja erämaita, sekä shoppaillaan kaupungeissa.
Erityisesti luolastojen suunnittelu on vedetty pahasti överiksi. Oli kyseessä sitten vankityrmä, metsä tai avaruusasema, paikka on aina samanlainen tylsänpitkä labyrintti kuin edellinenkin. Eksyminen on arkipäivää, sillä luolien monotoniset rakennuspalikat eivät tarjoa sen parempia maamerkkejä kuin pikkuruinen karttakaan. Ja tietenkin hirviöitä on kaikkialla. Jos niitä ei voisi vältellä, olisi Star Oceanin nimestä voinut vähentää yhden s-kirjaimen.
Tylsien kohtien vastapainoksi peli tarjoaa ropellihatuille rutkasti mahdollisuuksia näpertelyyn. Hahmojen luontainen kehittäminen on jo itsessään addiktoivaa säätämistä, mutta lisäksi kaupunkeihin sirotelluissa työpajoissa pääsee nikkaroimaan omia esineitä. Uudenlaiset parannusjuomat, taikaesineet ja suojat syntyvät käden käänteessä. Tavaraa voi yhdistellä ja niistä voi siirtää ominaisuuksia vaikkapa aseisiin. Oman äärimmäisen supermiekan rakentelu on niin metkaa, että loppupuolella kaikki ylimääräinen raha palaa helposti työpajoissa.
Valitettavasti nikkarointi on kylmiltään vaikeaa, sillä peli ei vaivaudu selittämään kunnolla edes sen perusteita. Työpajojen käyttö on kuitenkin välttämätöntä, jos tahtoo päästä käsiksi munakkaimpiin vermeisiin. Jos Star Oceanin vaikeustaso tuntuu liian ankaralta, eikä keksiminen ole vielä hallussa, voisin melkein suositella työpajaoppaan hakemista netistä. Näin voi säästyä monelta harmaalta hiukselta.
Kannattaa jaksaa vaivautua
Star Oceania ei voi parjata ainakaan liiasta lyhyydestä, sillä peli vie huikeat kaksi dvd-levyä. Tarina on hivenen perusropea pidempi ja vapaavalintaista tekemistä piisaa vaikka tuomiopäivään asti. Perfektionisteille tarjotaan vaihtoehtoisia loppuja ja piilotettu kahden pelaajan kaksintaistelumoodi. Silti kahden levyn mittaa on vaikea käsittää, varsinkin kun molemmilta levyiltä löytyy samat vierailtavat alueet.
Puhuttua dialogia joutuu kuuntelemaan parin pienen romaanin edestä. Englanninkielisen dubbauksen taso vaihtelee menettelevästä huonoon. Varsinkin intensiivisissä kohtauksissa hahmoparkojen teennäinen sieluntuska oli noloa kuultavaa.
Ja miksi kaikkien pahisten pitää aina nauraa niin kohtalokkaasti? Sen enempää spoilaamatta voin kertoa tarinan tavoittelevan ajatusta, jonka mukaan pääpahiksen suunnitelmissa ei olisi eettisesti mitään väärää. Silti homma on vesitetty tekemällä hahmosta megalomaaninen hullu, jonka pieksäminen ei aiheuta mitään tunteita.
Visuaalisesti peli laahaa monta vuotta Final Fantasy -tasoa jäljessä. Ympäristöt muistuttavat toisiaan ja animetyyliset hahmot ovat vähän liian kulmikkaita. Akrobaattiset taistelut värikkäine efekteineen miellyttävät onneksi silmää senkin edestä. Klassista orkesteria ja sähkökitaroita yhdistelevä musiikki ei jostain syystä jaksanut innostaa.
Star Ocean on ristiriitainen tekele. Jos luolastot olisi suunniteltu uusiksi, vihollisia heikennetty ja juonen suvantokohdat karsittu, käsissä olisi Final Fantasy -luokan helmi. Nyt pelaaminen tuntuu välillä tervanjuonnilta. Jos on kuitenkin valmis vähän kärsimään, vastapainoksi saa repullisen ehtaa hupia. Paikoitellen tarina hipoo sitä mahtipontista vibaa, minkä toivossa japsiropeja ylipäätään jaksaa pelata.
