Valoa kohti
Rockstar Games lorottaa vettä jatkuvalla syötöllä kukkahattutätien myllyyn. Jos sen peleissä ei käydä huorissa tai ryövätä autoja niin ainakin kaahaillaan raitilla sivullisista piittaamatta. Moraali ei ole myyntivaltti, mutta K-18-leima pelin kannessa on. Rockstarilla on kuitenkin vaikeuksia pitää tasonsa. Firman lippulaiva Grand Theft Auto on aina maittavaa hetken hupia, mutta ei Rockstarilla ole pitkään aikaan ollut tarjota GTA-jatko-osien väliin mitään, mikä olisi ansainnut julkaisunsa. Midnight Club II on kuitenkin askel oikeaan suuntaan, sillä edellisosasta on opittu läksy tai kaksi. Mutta vain innovaatiot lasketaan, ja Midnight Club II voisi näyttää parempaakin loppusaldoa.
Midnight Club II:sta vastaa sarjaan ykkösosankin tehnyt Angel Studios. Tiimi on sittemmin kastettu Rockstar San Diegoksi. Kaahauspeleistä tekijöille on kertynyt kokemusta alkuperäisen Midnight Club: Street Racingin lisäksi Smuggler's Run -sarjasta, jossa käskytetään salakuljettajaa avomaastossa. Keskiyön kerhossa puolestaan taivalletaan ihmisten ilmoilla. Midnight Club on nimitys hurjapäille, jotka kerääntyvät keskiyöllä kaupungin sykkeeseen polttamaan kumia ja tupruttamaan pakokaasua. Miksi? Kukaan ei tiedä. Sivustaseuraajilla riittää joka tapauksessa väistelemistä, kun kilpakuntoon viritetyt menopelit mutkittelevat jalkakäytäviä nuollen. Etupuskuri tekee ilkeää jälkeä runnoessaan väkijoukkoa, mutta ei auta, kisa käydään aina katkeraan loppuun ja ruutulipun heilahdukseen saakka.
Rokkitähdet maailmankiertuella
Näyttämöksi kilvanajolle on lavastettu kolme suurkaupunkia, Los Angeles, Pariisi ja Tokio. Kaupunkien mallinnus mukailee oikeiden esikuvien maamerkkejä, mutta aidoiksi tapauksiksi niitä ei erehdy luulemaan. Pariisissa on torninsa, Tokiossa myös ja enkelten kaupungin laitamilta erottuu kirjainyhdistelmä Hollywood. Metropoleista on mallinnettu ydinkeskusta. Vaikka kulkuväylät laitakaupungille onkin katkaistu, on alue silti varsin massiivinen ja suunnistaminen sen mukaan vaivalloista. Kisoja voittaakseen olisikin hyvä tuntea tieverkosto viimeistä kadunkulmaa myöten, mutta vain yömyöhäisellä käydyt mittelöt voisi yhtä hyvin ajaa side silmillään. Yhtään paremmin kun ei suju opettelu nykyiselläänkään.
Pelimoodeista Career on keskeisin, sillä siinä esimerkiksi avataan ratoja ja autoja muissa moodeissa käytettäväksi. Ura urkenee kaupunki kerrallaan ja joka paikkakunnalla on kultaa ja kunniaa haikailevat haastajansa. Samalle lähtöviivalle asettuu toinen toistaan kovempia kuskeja kunnes menestyksen estää enää paikan pomo. Haasteet eroavat toisistaan vain näennäisesti ja perustuvat kaikki pitkälti checkpointien kiertämiseen. Baanaa ei ole rajattu aidoin, vaan reitti on kuskin ja kartanlukijan päätettävissä. Checkpointin suuntaan neuvoo nuoli. Oikopolut auttavat tulosluettelossa ylöspäin. Niin samaan putkeen kuin tehtävät tulevatkin, tuntuvat ne irrallisilta. Tarinankuljetuksesta ei ole mitään hyvää sanottavaa, vaikka pelihahmot aukovat leipäläpeään usein haukotukseen asti.
Arcade-puoli tarjoaa vapaamuotoista pelattavaa: Cruise -moodi on omiaan jos mielii tutustua kilpa-areenaan, Circuitissa tahkotaan mitäs muutakaan kuin ratoja ja Battle on tarkoitettu moninpelattavaksi. Race Editor on yksinkertainen apuväline omien ratojen tekoon. Radat rakentuvat checkpointeja määräämällä. Eteen läntätään halutun kaupungin kartta, jossa jokaisen risteyksen kohdalla on potentiaalinen paikka checkpointille, joista sitten valitaan sopivat on/off-menetelmällä. Aikarajat saa säätää mielensä mukaan tai jättää kokonaan pois. Luomustaan saa sitten testata tekoälykuskeja vastaan.
Kun ajopeli kaipaa parempaa juonta, ei kaikki ole hyvin. Mutta Midnight Club II kaipaa ja kipeästi. Pelistä ei ota selvää, onko se tarkoitettu tarinapohjaiseksi huristeluksi vai täysiveriseksi autourheiluksi. Oli asia kummin päin tahansa, peli epäonnistuu tavoitteessaan. Ensinnäkin ajomallilla ei ole mitään tekemistä oikeiden autojen kanssa, ei että tämä yksin peliä pilaisi. Toiseksi se vähä mitä juonesta on olemassa koostuu tylsistä jorinoista. Ja jos pelin aihe on niinkin halveksuttava kuin vastuuton kilvoittelu yleisillä teillä, miksi siinä tuntuu pahalta vain toteutus?
Pelattavuus painottuu enemmän erilaisiin kikkoihin kuin kaasun polkemiseen. Normaaliauton featureja on päivitetty turbonapeilla ja lento-ominaisuuksilla. Auton siirtyessä ilmatilaan voi sen asentoa korjata tikkua vääntämällä. Ahtaat paikat selvittää kahdella pyörällä tasapainoillen ja keksittyjen kulkuneuvojen kavalkaadista löytyvillä prätkillä on keulimisensa. Ratin kääntämisessä ei ole hitustakaan realismia, eli vauhtia kyllä riittää mutta tuntuma on olematon ja vaaran tunne tipotiessään. Midnight Club on kuin Grand Theft Auto pyörien päällä. Jos ei ole kuvaus kummoinen niin ei kyllä ole pelikään. Ei omena kauas puusta putoa, mätä vielä vähemmän.
Verkko pelastaa
Grafiikka ei tee ihmeitä nokturnaalisille maisemille. Betoni näyttää sementtiin ja veteen sekoittuneelta kiviainekselta, taivas pölyltä ja hiileltä, kanssaliikenne muovilta ja ihmiset tikku-ukoilta. Toimintaa voi seurata usealta etäisyydeltä auton takaa ja konepellin korkeudelta. Kuskin paikalta näkökenttä on kovin suppea. Eksynyttä auttaa kartta, joka seuraa ruudun alareunassa pelaajan kulkua. Kartan saa näkyviin myös koko ruudun leveydeltä, mikä ei ole suositeltavaa kovassa vauhdissa, sillä jotain on nähtävä tiestäkin. Ruudunpäivitys tökkii vain hektisimmillä hetkillä eli kun ympärillä räjähtelee ja romuttuu. Efektit ovat sittenkin ihmeen laimeita. Pyrotekniikka tuntuu päälleliimatulta eikä kolareissa ole potkua.
Taustalla jumputtavan biisin voi vaihtaa toiseen digitaalipadia näpäyttämällä. Hyödyllinen ominaisuus, jos ääniraidasta yleensäkään piittaa. Musiikki on geneeristä elektrohumppaa, jonka kääntää ensitöikseen pienemmälle. Vaan on silläkin tarkoituksensa, nimittäin peittää muut äänet. Moottorit pärisevät surkealla nuotilla. Räjähdykset sentään vähän jytisevät. Jalankulkijoiden kauhistuneita kiljahduksia on nautinnollista kuunnella, mutta mitä se kertoo pelistä on eri asia. Äänistä puhuttaessa kevykelkan rutinaa ei voita mikään, kun tietää konsolin ulostavan Midnight Club II -nimisen frisbiin.
Midnight Club II on ensimmäisiä PlayStation 2 -julkaisuja sitten Tony Hawkien, jotka hyödyntävät verkkopeliä. Kyseinen osuus on mallikkaasti toteutettu. Parasta voi hakea kahdeksan ihmispelaajan kesken. Myös rataeditorissa luotuja ratoja voi käyttää netissä. Kommunikoida voi USB-näppäimistöllä. Vielä verkossa ei riitä pelaajia ja nettipelin sujuvuudesta on kokemusta vain muutaman pelaajan voimin käydyistä sessioista. Midnight Club II on kerännyt mairittelevia arvosanoja maailmalla ja moni niistä varmasti pohjaakin nettipeliin. Nykyisellään nettimahdollisuudesta ei ole paljon iloa, kun vasta avatussa Euroopan verkossa ei bensanjanoisia suurissa määrin liiku. Peli ei kuitenkaan ole kehno vaihtoehto nettikaasutteluksi ja jos vain kaveri löytyy starttiruutuun, nousevat Midnight Club II:n osakkeet roimasti. Sama koskee perinteistä moninpeliä. Lipunkaappaus ja pommileikit ovat viihdyttäviä.
Midnight Club II on vauhdikas, helppo oppia ja tarjoaa kaiken lisäksi mittavasti pelattavaa uramoodin puitteissa. Mikä siis mättää? Ainoa kohderyhmä, jonka pelille keksii, on Grand Theft Auto -fanit. Mutta miksi hekään haluisivat riisutun version suosikkipelistään. Ajopeleistä on pikemminkin runsauden pulaa kuin puutetta eikä Midnight Club II lunasta paikkaansa genren valioiden joukossa. Harvasta asiasta välittää niin vähän kuin keskinkertaisesta ajopelistä. Ammattitaitoista tekoahan Rockstar San Diegon tuotos on, mutta vetovoima puuttuu. Ja milläs sitten syötät moraalitonta saastaa lapsille, kun peli ei uppoa. Vaan eipä Midnight Club II:n kannessakaan ole sitä kuuluisaa K-18-merkintää. Nössö peli kaiken lisäksi.
