Kunnianhimotonta toimintaa
Pariah on äärimmäisen kiusallinen arvosteltava: peli toimii periaatteessa hyvin, mutta käytännössä se ei ole millään tavalla puoleensa vetävä tai pidettävä. Digital Extremesin kehittämä scifi-räiskintä ei kiedo pelaajaansa mielenkiintoiseen tarinaan, saa adrenaliinia virtaamaan tai räväytä silmiä auki. Kyseessä on pelityypin kliseet kierrättävä perusvarma tekele, jonka pelaa kerran ja unohtaa iäisyyksiksi.
Pelaaminen on toteutettu tutulla Halo-kaavalla. Tuntuma on helppo omaksua ja viholliset lakoavat, vaikka tähtäykseen ei saakaan aivan sellaista luistavuutta kuin pelin esikuvassa. Halosta on kopioitu lähes suoraan myös energiasysteemi. Ainoana erona on se, että energiapakkausten metsästämisen sijaan itseään joutuu vähän väliä piikittämään eräänlaisella kojeella, mikä katkoo ase kourassa ryntäilyä. Tukalasta tilanteesta voi yrittää spurtata suojaan samalla ammuskelun tai lääkitsemisen unohtaen. Killzonesta muistuttavalla ominaisuudella ei ole kuitenkaan kovin paljon käyttöä; Pariah on ennen kaikkea peli, jossa pelaaja vyöryttää ja viholliset vikisevät.
Kättä pidemmäksi pelissä saa esimerkiksi rynnäkkökiväärin, haulikon, kranaatinheittimen, tarkkuuskiväärin ja singon, eli toisin sanoen räiskintäpelien vakikalustoa. Asevalikoima on pyritty pitämään tuoreena lisäämällä siihen uusia aseita koko pelin ajan, mutta heti ensimmäisten kenttien aikana mukaan tarttuva nopeatoiminen rynnäkkökivääri tai tuhovoimainen kranaatinheitin on varmasti useimmiten kourassa, jos vain panoksia on tarjolla. Mielenkiintoisena, Pariahin standardeilla omaperäisenä yksityiskohtana kutakin asetta voi päivittää kolme kertaa. Esimerkiksi rynnäkkökivääriin saa hankittua lisää tarkkuutta ja kranaatinheittimeen kaukolaukaisimen, jolla naatin voi räjäyttää vaikka vihollisten yllä ilman suoraa osumaa tai aikalaukaisua. Vaihtelua perusräiskintään tuovat satunnaiset ajoneuvo-osuudet, mutta surkeat ajoneuvofysiikat pilaavat kiitureilla, maastureilla ja panssariautoilla leikkimisen ilon.
Maa-merkitön maa
Futuristisesta teemastaan huolimatta Pariah ei sijoitu ulkoavaruuteen, vaan maahan. Mikään ei ole kuitenkaan niin kuin nyt: maa on muuttunut kurjaksi vankilaplaneetaksi, jonka joutomaita sävyttää lähinnä kivikkoisuus. Itse asiassa ympäristöt koostuvat niin mitäänsanomattoman näköisistä kanjoneista ja käytävistä, että pelin voisi sanoa sijoittuvan mille planeetalle tahansa. Toisin kuin Halo 2:ssa, verkkokalvoille ei piirry mitään, mikä viittaisi rakkaaseen Tellukseemme tai ihmiskuntaan.
Unreal-teknologiaa hyödyntävä Pariah oli ennakkokuvissa komean näköinen, mutta vain vähän on loistosta säilynyt lopulliseen versioon. Missään nimessä ruma peli Pariah ei ole – ainakaan teknisesti –, mutta läpitunkevan sahalaitaisuuden ja hitaan ruudunpäivityksen takia yksityiskohdat jäävät näkemättä. Kuolleisiin maisemiin tuo hieman eloa satunnaiset tuhoutuvat objektit, joita voi käyttää vihollisen päänmenoksi. Esimerkiksi huteralta näyttävä vartiotorni murenee palasiksi hetken paukuttamisen jälkeen. Ihmetystä tosin herättää se, miksi kevytkin romu tappaa nopeammin kuin raskas aseistus. Epäuskottavuutta lisää ruumiiden räikeän ylikorostettu räsynukketehoste: itseään voi yrittää huvittaa ampumalla vastustajia useiden metrien ilmalentoon.
Pariahin tarina on mielikuvitukseton, tylsä kertomus lääkäristä, joka ammutaan alas kuljettaessaan mystistä virusta kantavaa naishenkilöä. Potilas tietysti karkaa, mikä antaa oivan tekosyyn kuin ihmeen kaupalla maahansyöksystä selvinneelle lääkärille tarttua lähimpään aseeseen ja niittää hampaisiinsa aseistettuja, vihamielisiä maan asukkeja. Päähahmot eivät ole edes paperilla kovin kiinnostavan näköisiä, mutta välianimaatioissa hahmojen ilmeet ja eleet ovat niin naurettavan pökkelömäisiä, ettei heidän näkemistään pian edes siedä. Vajaat parikymmentä tehtävää kattava yksinpelikampanja kestää kymmenisen tuntia hieman vaikeustasosta riippuen. Tekoäly toimii käsikirjoituksen mukaan, mutta yllätyksettömyydestään huolimatta se voi pistää kampoihin mies- ja aseylivoiman turvin.
Karttoja konsolimaailmaan
Kampanjaa voi pelata yhteistyössä kaverin kanssa, mutta pelimuoto – kuten tavallinen, boteilla täydennetty jaetun ruudun moninpelikin – kärsii paikoin kiusallisista ruudunpäivitysongelmista. Xbox Livessä ja System Link -otteluissa voi pelata maksimissaan 16 pelaajaa. Live-toteutus on kauttaaltaan tavanomainen: se toimii, muttei tarjoa mitään yllätyksellistä tai erityisen hyvää. Moninpeli tukee tappomatsia, tiimitappomatsia, lipunryöstöä, alueenvaltausta sekä Siegeä, jossa hyökkäävän joukkueen on tuhottava objekti puolustavan joukkueen tukikohdasta.
Moninpelikartat ovat arkkitehtuuriltaan yksinpelissä esiintyvien maisemien kaltaisia, ja ne sijoittuvat niin ulko- kuin sisätiloihin. Karttoja on toistakymmentä erilaista, mutta tämä määrä on käytännössä merkityksetön, koska pelaajat voivat pelissä luoda omia karttoja ja ladata niitä verkosta. Karttojen jako muille onnistuu verkkopippaloiden ohella myös muistikortin välityksellä. Helppokäyttöisessä editorissa valitaan ensin pohjaksi jokin valmis kartta, jonka jälkeen maisemaa voi muokata monin eri tavoin. Maahan voi asettaa puita, rakennuksia, laivanhylkyjä, tykkitorneja ynnä muuta. Kartan ilme viimeistellään sääolosuhteita, valaistusta ja tekstuureja säätämällä. Täysin omalaatuisia karttoja peli ei anna tehdä, koska muistirajoitusten takia näkyvien objektien määrä ja kartan koko ovat tiukasti rajattuja. Myös valittavien rakennusten määrä on niukka, eikä sisätilojen editointi onnistu. Puutteistaan huolimatta editori on konsolin standardeilla erinomainen, ja sen parissa saa tuhlattua aikaansa tuntitolkulla. Editorin suurin vesittäjä on se, ettei sillä luotuja karttoja voi käyttää lipunryöstössä tai alueenvaltauksessa, jotka ovat pelin parhaat pelimuodot.
Itse moninpeliottelut ovat yleensä hyvin kiivashenkisiä kohtaamisia. Aseistus valitaan ennen peliin hyppäämistä esiasetetuista aseyhdistelmistä, jotka eivät kuitenkaan ole kovin hyvin tasapainossa muun muassa kranaatinheittimen ylivoimaisuuden takia. Nopeat refleksit ja tuhovoimaiset aseet ovat ainoa tie menestykseen Pariahissa. Yksinpelistä tuttu aseiden päivitysmahdollisuus on läsnä myös moninpelikarkeloissa.
Matti Myöhäinen
Pariah on liian varovaisesti toteutettu rohkaistakseen kehumaan. Täysin epäonnistunut peli se ei kuitenkaan ole; Digital Extremesin luomus on pelattava ja pienissä erissä jopa lievästi viihdyttävä. Jos Xboxilla ei olisi jo ennestään täyteläinen räiskintäpelitarjonta, Pariah voisi olla harkinnan arvoinen.
