Medal of Honor: European Assault

Paluu sotavuosien kaaokseen

Historia on täynnä tosielämän juonittelua, joka on joskus jopa fiktiota parempaa. Siksi muun muassa aikamme tuhoisimman konfliktin, toisen maailmansodan, ankarat olosuhteet ja lukuiset taistelut toimivat jokaisen tarinaniskijän ehtymättömänä aarreaittana. Ihmisten kiinnostus ajanjaksoon on synnyttänyt monia klassisiakin elokuvia ja kirjoja - unohtamatta interaktiivisen viihteen monivivahteista sotapelivyöryä. Konsolipuolen tunnetuimman sotaräiskintäsarjan uusin tulokas, Medal of Honor: European Assault, jatkaa tuttavallista FPS-rymistelykaavaa muutamia viimeaikaisia edeltäjiään paremmin.

Medal of Honor -sarjan tapojen mukaisesti European Assaultin juonikuviot ovat ujutettu historiallisten taisteluiden puitteisiin. Pelaaja istutetaan yhdysvaltain armeijan luutnantti Holtin saappaisiin, joilla päästään ihastelemaan aitiopaikalta sotavuosien 1942-1944 runtelemaa Eurooppaa. Adolf Hitlerin sotakoneisto on ajanut liittoutuneet ahtaalle, sillä peli lähtee käyntiin brittijoukkojen maineikkaalla iskulla natsien Ranskassa valtaamaan St. Nazairen satamakaupunkiin. Holt avittaa liittoutuneita myös Stalingradin taistelussa Venäjällä, sekä joutuu Belgiassa keskelle saksalaisten länsirintaman viimeistä suurhyökkäystä - Ardennien taistelua. Näiden maailmansodan käännekohtien lisäksi Holtin tie vie pelaajat myös brittien 7. panssaridivisioonan seuralaiseksi "aavikkokettu" Erwin Rommelin joukkojen miehittämään Tunisiaan.

Itsenäinen ajattelu sallittua

European Assault on puitteiltaan hyvinkin perinteinen toiseen maailmansotaan perustuva FPS, joka ei varsinaisesti tuo genreensä mitään ennennäkemätöntä. Ongelmaksi asti moinen pikkuseikka ei muodostu, sillä mainio toteutus pelastaa paljon. Hyvänä esimerkkinä toimii tähtäysmoodi, jossa voi nopeasti ja vaivattomasti nojautua suojapaikan turvista ampumalinjalle ja takaisin. Holtin ohjaamiseen tutustutaan kenttäsuunnittelultaan melko putkimaisen St. Nazairen aikana, mutta Tunisian aavikoista eteenpäin myös kenttäsuunnittelu näyttää todelliset kyntensä.

Tehtäviin on useiden etenemisreittien ansiosta useita lähestymistapoja, minkä lisäksi suurin osa kenttien tehtävätavoitteista ovat todella vain tavoitteita. Näin pelaajalle jää paljon valinnanvaraa tekojensa suhteen, ainakin enemmän kuin aikaisemmissa Medal of Honor -peleissä. Esimerkiksi tankkeja tai hampaisiin aseistettuja bunkkereita kohdatessa on järkevää pitää silmät avoinna mahdollisia kiertoteitä varten, jolloin viholliset voi periaatteessa yllättää odottamattomasta suunnasta. Lisäksi pelialueiden syrjäseuduilla aktivoituvat sivutehtävät ovat oivia kannusteita pelialueiden huolelliseen tutkimiseen, mikä tuo positiivista vaihtelua suoraviivaisempien operaatioiden sekaan.

Sotatunnelma on tavoitettu loistavasti etenkin suuremmilla alueille, joissa luodit sinkoilevat ympäriinsä, räjähdyksiä on joka puolella ja kummankin osapuolen miehiä kaatuu jatkuvasti. Vaikka monet tapahtumista onkin sarjan tyyliin valmiiksi ohjelmoituja, ja täten joka kerta samanlaisia, pelaaja tuntee silti olevansa vain osa suurempaa koneistoa. Eteneminen onkin usein varovaista suojasta toiseen syöksymistä, koska vihollistekoäly ei jätä hyödyntämättä pelaajan turhanpäiväistä seisoskelua tai maleksimista avoimilla aukioilla. Muutoinkin viholliset reagoivat suhteellisen loogisesti taistelutilanteissa, eivätkä he antaudu helposti tykinruoaksi, kuten monissa muissa lajityypin peleissä.

Tekoälyllä on toki kulmakivensäkin, tosin näistä älyttömyyksistä vastaa pelaajan komennossa oleva miehistö. Kolmen sotilaan joukko seuraa pelaajaa läpi lähes jokaisen tehtävän, ja heitä voi komennella etenemään ja vetäytymään aina tilanteen tullen. Ikävä kyllä joukkojen toilailuja katsellessa tekisi usein mieli antaa heille kunnolla isän kädestä, sillä komennoista huolimatta miekkoset eivät aina tunnu ymmärtävän suojautumisen tärkeyttä edes vihollistulituksen alla. Rämäpäinen tiimi silti tuo pelaamiseen pienen taktisen lisän, sillä heidän hengissäpitäminen ei ole välttämättömyys. Heidät voi siis halutessaan passittaa vaikkapa keskelle kiivainta taistelua - ja odotella itse lopputulosta suojaisassa ketunkolossa.

Oman tiimin hengissäpito kuitenkin palkitaan pienillä tarvikebonuksilla kentän päätteeksi. Muutama ylimääräinen lääkintäpakkaus seuraavaan määränpäähän marssiessa on aina tervetullut lisä, vaikka energiatarpeita voikin bongailla ympäristöstä kiitettäviä määriä. Kärsimättömät pelaajat pääsevät hieromaan tuttavuutta myös elvytyspakkauksiin, jotka ovat periaatteessa korvanneet kenttien Checkpoint-välipisteet. Kuolon korjatessa pelaaja elvytetään takaisin taistelun keskelle, mikä yhdessä rajoitettujen pakkausmäärien myötä nostaa vaikeustasoa hivenen tiukemmaksi. Ratkaisu ehkä karistelee hieman pelin realismia, mutta käytännössä idea toimii ensivaikutelmaa paremmin. Ainoa astetta kyseenalaisempi lisäys on niin sanottu adrenaliini-mittari, jonka aktivoiduttua pelaaja on käytännössä hetken aikaa voittamaton.

Taistelutovereiden hengessä

Sodan vaikutelma johtaa pitkälti juurensa kenttien jatkuviin tapahtumiin, jotka rullaavat ruudulla tasaiseen tahtiin. Alueet St. Nazairen tuhontäyteisistä kaduista Ardennien taistelun kylämaisemiin ovat ilmeiltään sekä värimaailmoiltaan melko vaihtelevia, ja niihin on viljelty joukko varsin komeita räjähdysefektejä. Kentät ovat ulkoisen näyttävyyden lisäksi rakenteeltaan toimivia, joten itse hahmojen melkoinen kulmikkuus tuo oman särönsä kokonaisuuteen. Aseet sen sijaan muistuttavat esikuviaan mukavasti, mikä nostattaa toisen maailmansodan aikaista tunnelmaa ainakin asefriikkien keskuudessa.

Pelin tunnelmallinen äänimaailma on yksi European Assaultin vahvimmista puolista. Aseiden ryminään, telaketjujen kolinaan, räjähdysten pauheeseen sekä sotilaiden huutoihin sekoittuvat eeppiset musiikkiraidat ovat nappivalintoja tiukkojen kahakoiden huumaan, eivätkä mahtipontiset teemat jätä ketään kylmäksi edes valikoissa. Ainoastaan joidenkin hahmojen lähes stereotyyppiset aksentit ovat jokseenkin tökeröitä, sillä ne kuulostavat uskottavien roolisuoritusten sijaan lähes koomisilta kevennyksiltä.

Medal of Honor: European Assault on sotaräiskintää sanan todellisessa merkityksessä. Yksinpelikampanjan tunnelmaan ja toteutukseen on selvästi panostettu, tosin neljästä avainpaikasta muodostuva kokonaisuus loppuu lyhyeen. Vaikka kenttien toissijaiset tehtävät nostavat tässä vaiheessa päätään, ovat näppärimmät pelaajat johtaneet liittoutuneet voittoon jo alle 10 tunnissa, eivätkä moninpelimoodit jaksa innostaa tietokoneen ohjastamien botti-vastustajien puutteen takia. Positiivisten osa-alueiden yhteenlaskettu summa on kuitenkin sen verran plussan puolella, että European Assault on lähes pakkohankinta jokaiselle Medal of Honor -sarjasta vähänkään kiinnostuneelle pelaajalle.