The Punisher on Marvelin tunnetuimpia ja kiistatta väkivaltaisimpia sarjakuvatuotoksia. Suomenkielisessä käsittelyssä Tuomariksi kääntynyt antisankarimme on tappanut rikollisia albumeissa aina vain raaemmin jo usean vuosikymmenen ajan. Elokuvasovituksiltakaan ei ole vältytty, ja niitä löytyykin jo kaksin kappalein. 2000-luvulla sarjakuvafilmien uudessa buumissa myös Tuomari nostettiin pöydälle, minkä tuloksena nähtiin The Punisher (2004), jota tähdittävät muun muassa John Travolta ja Tom Jane. Tähän sopivaan rakoon Red Faction -sarjan kehittäjä Volition tuo markkinoille The Punisher -pelinsä, joka ei elokuvan lailla ole lainkaan hassumpi julkaisu. Kyseessä ei ole varsinaisesti lisenssituotos leffasta, vaan itse asiassa molemmat pohjautuvat omilta osin samaan "Welcome Back, Frank" -sarjakuvakokonaisuuteen.
Ikuinen retaliaatio
Lukuisten eri sarjakuvakäsikirjoitusten mukaisesti Tuomarin syntyprosessistakin on lukuisia versioita, ja onpa myös elokuvissa tätä muokattu omanlaisekseen. Pohjalla piilee silti sama tarina perheensä väkivaltaisesti menettäneestä onnettomasta miehestä, Frank Castlesta, joka on sattumoisin tappajaksi koulutettu ase-ekspertti. Rikolliset saavat joka tapauksessa tuta tämän rankaisemisesta elämäntarkoituksensa löytäneen pääkallopaitaisen kylmäverikön näkökulman oikeudesta.
Punisher-peli ottaa tähän vähäsanaisemman lähestymistavan: Tuomarin synnystä kerrotaan lataustauoilla yhdellä lauseella. Ainoastaan kesken pelin väkivaltaisuuksien ruudulla vilahtavat yksittäiset sarjakuvaruudut antavat osviittaa hahmon menneisyydestä. Nämä tuskaiset takaumat toimivat yllättävän tehokkaasti kertoen hahmon historiaa pala kerrallaan, mutta antaen samalla jokaisen itsensä vetää niistä johtopäätöksensä. Hahmolle muodostuu syvyyttä, vaikka pelaaja ei tuntisikaan entuudestaan sarjakuvamateriaalia. Muita vastaantulevia hahmoja ei sen kummemmin esitellä, minkä takia sivulliset jäävät tyystin ohuiksi pahvitauluiksi. Tämä harmittava puute on jo muodostunut tavaksi lisenssipelien parissa. Harva sankari saati muu kiinnostava hahmo saa asianmukaisen tai ansaitsemansa esittelyn.
Pelissä Tuomari kertoo tuoreinta seikkailuaan poliiseille vankilassa. Laki oli seurannut ahkerasti pääkallopaidan taaksensa jättämiä ruumispinoja aina slummiasunnoista muun muassa mafian päämajaan. Lisäksi luotisuihkuista saaneita Yakuza-gangstereita sekä venäläisiä palkkasotureita löytyi kasoittain ympäri kaupunkia ja myös sen ulkopuolelta. Lopulta poliisit kuitenkin saivat Frankin antautumaan. Tosin kiinnijääminen kuului suunnitelmiin, sillä viimeinen kohde on tarkoitus hoidella vankilatyyliin. Kyllä nämä Tuomarin temput tiedetään…
Yliraaka peli kuuluu pelimiesten kaavaan
Pelaajan ei tarvitse kuunnella kuulustelujen muistelua mielettömän väkivaltaisista verilöylyistä, vaan saa elää ne uudestaan kuudessatoista osuudessa. Tehtäväympäristöt eivät juuri poikkea toimintapelien putkimaisista perusmiljöistä, samoin kuin vihollisetkin edustavat sitä perinteisempää linjaa - rosvoja ja venäläisaksenttia mongertavia sotilaitahan tässä ammutaan. Tavoitteena on yleensä puhdistaa pelialue rikollisista ja sitten hoidella joku erikoisempi vastus, kuten pomovihollinen tai taisteluajoneuvo. Niin tavanomaiselta kuin kaikki tämä kuulostaakin, Punisherin pelaaminen on toimintapeliviihdettä miltei parhaimmillaan. Taistelut ovat ympäristön salliessa erittäin hektisiä, näyttäviä ja ennen kaikkea sarjakuvalle uskollisia. Tuomarin lukuisat sekä ammattimaiset että sadistiset tappo-, kuulustelu- ja kidutusmetodit ovat kaikki saatu sisällytettyä peliin uskomattoman tarkasti. Kesken ammuskelun on mahdollista esimerkiksi suorittaa toinen toistaan kivuliaamman näköisiä lopetusliikkeitä, samoin kuin kunkin vihollisen voi ottaa kuristusotteeseen vaikka kuulusteltavaksi tai ihmiskilveksi. Vastustajia saa lisäksi heitellä, tyrmätä, piestä, lävistää, räjäyttää ja puukottaa lähes mielensä mukaan.
Tyyli ja monipuolisuus ovat Punisherin valttikeinot. Kolmannesta persoonasta kuvattu pelaaminen näyttää kuin tarkkaan koreografioidulta elokuvan taistelukohtaukselta ja ennen kaikkea Tuomarin työlle ominaiselta. Monipuolisesta tappometodien käytöstä palkitaan pisteillä, kuten myös ammattimaisesta tarkkuudesta, nopeudesta ja siviilien säästämisestä. Tyylipojot voi puolestaan käyttää esimerkiksi aseiden paranteluun ja Frankin popliinitakin ammustaskujen suurentamiseen tai luotiliivien hommaamiseen. Suorittamalla tehtävät täydellisesti korkeimmilla vaikeusasteilla saa avattua erilaisia minipelimoodeja tutuissa ympäristöissä. Näihin lukeutuvat haastetila, jossa pelaajan tulee suorittaa mielikuvituksellisia, yleensä väkivaltaisia tavoitteita aikarajan sisään, ja niin sanottu teurastustila, jonka sisällön kaikki arvannevat. Minipelien läpäisystä puolestaan palkitaan muun muassa huijauskoodeilla ja konseptitaiteella.
Kenttäsuunnittelu on melko vaihtelevaa, sillä vihollisia pääsee rankaisemaan sekä sisätiloissa että avarilla ulkoilma-alueilla. Rankaisuretkellä eksytään jopa Metal Gear Solid 3:n tyyliseen viidakkoon, minkä monet osannevat yhdistää erääseen Snaken kasvomaalauksista. Kuitenkin ulkona tapahtuvat osuudet ovat pelin huonointa antia. Taistelu vaihtuu turhauttavaksi pitkänmatkan sohimiseksi, ja suuret tilat hidastelevat PlayStation 2 -versiossa. Xbox-puolella taas kyseinen ongelma loistaa poissaolollaan. Lisäksi tällöin tallennuspisteet ovat aivan liian kaukana toisistaan, mikä aiheuttaa varsin ikäviä tunnetiloja, sillä Tuomarin kuollessa joutuu aloittamaan aina osuuden alusta.
Yhden miehen inkvisitio
Tuomarin kidutus- ja kuulustelutaidot kattavat pelauksesta merkittävän osan. Paitsi, että homma on ihanan väkivaltaista ja paikoitellen sairastakin, kuulustelemalla saa tietoonsa oikeasti hyödyllistä informaatiota niin mahdollisista vaaroista kuin esimerkiksi piilotetuista huoneista. Pääkallopaitainen sankarimme osaa hyödyntää neljän peruskuulustelutapansa - turpasaunan, kuristamisen, naamamurskauksen ja aseella uhkailun - lisäksi ympäristöjä tenttaamisessa. Vihollisen voi sulloa krematoriouuniin ja pelaaja saa vieläpä itse määritellä lihan paistoasteen. Yhtälailla väärintekijöitä pääsee roikuttamaan erittäin korkeista paikoista tai uhata elimien menetyksellä ja muutenkin varmalla kuolemalla.
Tiedonvirran vapauttamiseksi Tuomarin on murrettava kuulusteltavan mieli ahdistelemalla tätä tasapainoisesti. Käytännössä ruudulla seurataan mittaria, joka ilmoittaa, milloin vastapuoli ei kestä koetusta enää ja on valmis sivistyneeseen keskusteluun. Kuulustelu tulkitaan epäonnistuneeksi, jos se päättyy kuolemaan, ja tällöin menettää tyylipisteitä. Tosin erikoiskuulustelujen antaa mennä yli vain nähdäkseen, mitä esimerkiksi seuraa, jos konnan pään antaa upota nestetyppialtaaseen. Vaikka peli on kielletty alle 18-vuotiailta, kaikista raaimmat kuolemat on ikään kuin peitetty mustavalkoisella kuvafiltteröinnillä, mutta työn jälki on silti vapaasti tutkittavissa jälkeenpäin. Muutoin veri lentää roiskuen, ruumiinosat irtoilevat ja paikat menevät muutenkin remonttiin.
Lisenssipeli hyvällä asialla
Siinä missä suomitekoinen Max Payne lienee saaneen kostotarinaansa hieman vaikutteita Tuomari-sarjakuvista, Punisher lainaa ensin mainittua pelillisesti, hyvässä mielessä. Ohjaussysteemit ovat lähes identtiset, ja graafisia yhteneväisyyksiä on myös havaittavissa, joskin Tuomarin peli jää tässä altavastaajaksi. Todella synkkä ja yksinkertainen ilme toimii oikein hyvin, mutta ei ole se näyttävin valinta. Xbox- ja PlayStation 2 -versioiden välillä ei ole suuria eroja ulkoasussa, mitä nyt Microsoftin laite kykenee astetta tarkempaan kuvaan ja yksityiskohtaisempiin hahmomalleihin. Äänipuolellakin ollaan lähes samalla tasolla Xboxin tarjotessa Dolby Digital -ulostulon ja pleikkari Pro Logic II:n. Kuitenkin PlayStation 2 -version ruudunpäivityksen putoilun ja pidempien lataustaukojen vuoksi Xboxin Punisher on selvästi mieluisampi valinta.
The Punisher on Chronicles of Riddickin lailla positiivinen yllättäjä muutoin niin tasapaksussa lisenssijulkaisujen joukossa. Volitionin väen panostus ja rakkaus sekä peliin että sarjakuvaan näkyy. Tuloksena syntyi Tuomarin näköinen paketti, jota ei kenenkään sotapäiväkirjan lukijan tai hyvän toiminnan ystävän tulisi missata. Leffankin oheistuotteena tämä menee, sillä loistavan ääninäyttelyn pääosaroolissa kuullaan samaa karheaäänistä Tom Janea.
