Kasarikauden Harrista klassikko
Pari vuosikymmentä sitten Atari 2600 -pelilaitteelle ilmestyi kautta aikain ensimmäisiä tasoloikkapelejä, joista Pitfall! oli yksiä uraa-uurtavimpia luomuksia. Pitfall! esitteli muutaman pikselin kokoisen sankarihahmon, Pitfall Harryn, joka uhmasi 255:n ruudun verran käärmeitä, skorpioneja, krokotiileja, vieriviä tukkeja, upottavia soita ja kuolettavia rotkoja yhteensä 32 aarre-esineen perässä. Pelin läpäisyyn oli vain 20 minuuttia aikaa ja kaksi lisäelämää. Tämä riitti pitämään pelaajan tiukassa liikkeessä. Jopa niinkin tiukassa, että peli sai kehujen lisäksi myös kritiikkiä korkean vaikeustasonsa vuoksi.
Pitfall! nousi suoraan myyntihitiksi ja säilyi listojen kärkipaikalla huikeat 64 perättäistä viikkoa saaden myös vuoden 1982 parhaan pelin tittelin. Menestystä seurasi lukuisia oheismarkkinointituotteita aina omaa televisiopiirrossarjaa myöten. Pelin kehittäjä ja Activisionin yksi perustajista, David Crane, tunnetaan edelleen yhtenä videopeliteollisuuden suurista hahmoista. Pitfall!:sta on tehty yhteensä neljä jatko-osaa, joista toiseksi viimeisin, Pitfall 3D: Beyond the Jungle ilmestyi kuusi vuotta sitten Playstationilla ja ensimmäistä kertaa 3D-ympäristössä. Toimituksen arvostelussa oleva viimeisin ja tuorein klassikkopelilämmittely, Pitfall: The Lost Expedition tarjoaa sarjan kehittyneimmän painoksen.
Peruseikkailun lähteillä
Pitfall: The Lost Expedition on lyhyesti kuvattuna isometrisestä vinkkelistä pelattava kolmiulotteinen ja tarinavetoinen tasoloikkapeli, joka yhdistää alkuperäisen klassikkopelin elementtejä nykypäivän grafiikkaan. Tarina on genren tyyliin simppeli. Aarteenetsijä Pitfall Harry joutuu tutkimusryhmänsä kanssa rajuun myrskyyn pienkonelennolla, ja hurjan hätälaskun seurauksena ryhmä hajautuu eroon toisistaan syvälle Perun viidakkoon. Harry lähtee etsimään ryhmänsä jäseniä ja keräämään samalla aarteita, joita havittelee myös ilkeä arkeologikilpailija.
Heti ensi hetkistä lähtien voi bongata tutut yhtäläisyydet vuoden 1982 peliklassikkoon. Avautuvat ja sulkeutuvat rotkot, liaanien käyttö, vierivät puutukit sekä muut tasoloikan peruselementit pitävät Pitfallin lähellä juuriaan kolmiulotteisuudesta huolimatta. Pelimaailma itsessään koostuu 50 kentästä sijoittuen lukuisísta viidakkoalueista luolaonkaloihin, vuoristoalueisiin ja jääympäristöihin, joiden vahvasti lineaarista etenemistä peitetään usein laajoilla pelialueilla. Pelaajalta vaaditaan reaktiokyvyn lisäksi usein ympäristön hahmottamista, yksinkertaista ongelmanratkontaa sekä vihulaisten kukistamista.
Iskuvoimaa kungfusta kivilinkoon
Pelin sankarihahmo Harry osaa tukun liikkeitä, joita pääsee hyödyntämään laajalti pelin edetessä. Normaalin loikkimisen lisäksi Harry osaa sarjan napakoita kungfu-liikkeitä, Metroid-tyylin etenemisen kääriytyneenä, varovaisen hiipimisen sekä lukuisten lisävarusteiden käytän soihdusta kivilinkoon. Mikäli Harry loukkaa itseään, pelikentille ripoteltujen energialähteiden äärellä voi vilvoitella itsensä jälleen teräkuntoon ja tätä ihme-eliksiiriä voi napata jopa selkäreppuun reserviin vesileilin avulla. Tämä helpottaa etenemistä merkittävästi, eikä lopullinen kuolemakaan viikatemiestä tuo, vaan pelaaja palautetaan aina lähimpään automaattiseen tallennuspisteeseen.
Yleinen vaikeustaso on helpotuksista huolimatta varsin kohtuullinen. Uusia vaarallisempia otuksia ja vaikeampia pulmatilanteita sysätään tasaisesti pelaajan päänvaivaksi ja pelikenttiä joutuukin pian tarkastelemaan astetta
keskittyneemmin ennen toimintaan heittäytymistä. On mielenkiintoista havaita Activisionin pieni epätasapaino vaikeustason ja pelaajakohderyhmän välillä, sillä pelihahmojen, tarinan ja dialogin ollessa lapsekkaan leikkisiä, itse pulmatilanteet vaativat usein kertaluokkaa kypsempää lähestymistapaa.
Vakavaksi tasoloikkaseikkailuksi ei Pitfall: The Lost Expeditionia voi missään vaiheessa sanoa. Peli pursuaa siellä täällä pilkahtelevaa pikkuhuumoria, kuten röyhtäileviä pikkuapinoita, "ungalabungalaa" jokeltavia alkuasukkaita sekä Harryn älyvapaita kommentteja. Harry osaa myös muistuttaa ohjaimen syrjään laittanutta pelaajaa kääntymällä ruutua kohti ja jytäämällä hetken entisen rap-artisti MC Hammerin malliin tai vinkkaamalla muuten inaktiiviselle ohjaimen haltijalle, että pelatakin voisi.
Länttä villimpi viidakko
Turok: Dinosaur Hunterin Nintendo 64:lle kehittäneen pääsuunnittelija Rob Cohenin sekä Paradigmin Mike Panoffin nykyinen kehitystiimi Edge of Reality on luonut Pitfall: The Lost Expeditioniin pirteän, monipuolisen ja elävän pelimaailman. Sarjakuvamaiset, hyvin animoidut hahmot sekä yksityiskohtia täynnä olevat värikkäät pelikentät antavat tasoloikalle mainiot puitteet, joskaan aivan täysillä ympäristöä ei hyödynnetä platformer-eliittiin pääsemiseksi. Varsinkin tehtäväsuunnittelussa turvaudutaan turhan usein edestakaisin ravaamiseen pulmien perässä. Laiskasti Harrya seuraava isometrinen kameravinkkeli aiheuttaa lisäksi genrelle tyypillisesti satunnaista päänvaivaa, mutta ongelmat eivät onneksi pilaa kokonaispelattavuutta.
Äänimaailma on normaaleihin perusloikintoihin verrattuna yllättävän jämäkkä. Monikanavavahvistimen omistajat pääsevät nauttimaan laadukkaasta Dolby Digital 5.1 -ääniraidasta, jonka avonainen äänikuva antaa runsaasti tilantuntua ja ympäristön yksityiskohtia. Matalien taajuuksien loppuunviety dynaamisuus on tavalliseen tasoloikkapeliin jopa ylenpalttinen. Seikkailuhenkinen taustamusiikki täydentää tyylipuhdasta audiomehutusta.
Kevyen tasokasta loikkaa
Pitfall: The Lost Expedition on moderni kunnianosoitus alkuperäiselle kasarikauden videopeliklassikolle. Se ei tuo nykyiseen tasoloikkagenreen mitään uutta, mutta antaa rennon leppoisalla pelitunnelmallaan ja audiovisuaalisella viimeistelyllään mukavan haastavaa ajanvietettä nuoremmalle pelaajakunnalle ja miksei vähän vanhemmallekin pelikonkarille.
