Tuore lisä tähän kategoriaan on Monolith Softin kehittämä Xenoblade Chronicles 3, joka on mitä mainion nimike listan jatkoksi. Pienin huomioin tosin.
Uutukainen on hulppea peli, joskaan ei täydellinen sellainen.
Ruudun täydeltä sankareita
Aivan ensimmäisenä kannattanee todeta, että vaikka pelin nimen lopussa seisoo numero kolme, ei aiempien nimikkeiden kokeminen ole pakollista. Tietyistä viittauksista saa toki enemmän irti aiemmat epistolat kokeneena, mutta pakollista se ei ole.
Xenobladen kolmas sinfonia kertoo tarinaa Aionios-maailmasta, jossa kaksi kansaa taistelee loputonta sotaa toisiaan vastaan. Maailman asukkaat elävät vain kymmenen vuotta ennen kuolemaansa, ja tämäkin aika käytetään keräämällä elinvoimaa omalle kolonnalle tappamalla vastapuolen sotilaita.
Varsinaiset juonikuviot käynnistyvät, kun kolme sotilasta kummaltakin puolelta kohtaa taistelukentällä ja ajautuu tahtomattaan yhteiselle matkalle selvittämään, onko elämällä tarjottavanaan mitään muuta kuin sotaa ja vihollisten jatkuvaa päiviltä päästämistä.
Keskushahmona matkalla on Noah, jonka tehtävänä on taistelujen loputtua soittaa huilullaan melodiaa, joka lähettää taistossa kuolleet sotilaat rauhaisasti eteenpäin. Sankarimme völjyssä ovat Eunie-parantaja sekä Lanz-voimanpesä. Vastapuolelta soppaan heitetään niin ikään Noahin kanssa samaa offseer-tointa hoitava Mio, taktisesti ajatteleva Taion sekä isoa lyömäasetta heiluttava Sena.
Soturit ovat sopivan erilaisia ja varsin oivasti ääninäyteltyjä, jotta iso päähahmokatras ei pääse häiritsemään.
Pitkä odotus palkittiin
Vastentahtoisen kuusikon matka vie heitä läpi Aioniksen aina aakeilta nurmialueilta kolkoille aavikoille ja kaukana siintävien maamerkkien päälle. Koettava alue on kookas, joskin se on lohkottu muutamiin palasiin. Alueelta toiselle päästään katselemaan hetkien ajan latausruutua.
Tutkittavana olevat maisemat ovat iso osa nimikkeen vetovoimaa. Konnut on sijoiteltu täyteen löydettäviä maamerkkejä, kerättäviä asioita, sivutehtäviä sekä uniikkeja vihollisia. Ei ollut kyse kerrasta tai viidestä, kun pelaamista oli vaikea lopettaa, kun maailman tutkiminen vei mennessään.
Myös tarina täyttää tehtävänsä mainiosti. Kuusikon seikkailu on kuluneella sanalla sanoen eeppinen, hauska ja parhaimmillaan niin koskettava, että myönnän joutuneeni pyyhkimään silmäkulmiani liikutuksen takia. Näin voimakasta kohtausta en muista peleissä kokeneeni hetkeen, en etenkään sarjan aiemmissa peleissä, vaikka ne mitä mukavimmat kokemukset ovatkin.
Mutta. Kesti kuitenkin pitkä tovi, että pääsin seikkailun imuun. Keskustelualueellamme seikkailulle annettiin ylisanoja jo heti ensimetreistä lähtien, niin itse en saman sortin hurmokseen päässyt aivan yhtä nopeasti. Vielä kahdenkymmenen tunnin kohdalla pelailin kohtuullisen mielelläni, mutta en ollut kokemuksesta sen suuremmin innoissani. Edistin tarinaa, kolusin maailmaa ja taistelin haastavia taistoja uniikkeja monstereita vastaan, mutta jokin ei vaan klikannut.
Jotain tapahtui kuitenkin hitusen tämän jälkeen, sillä huomasin haluavani palata Noahin ja kumppanien matkaan. Epäilen tarinan käänteiden tässä kohti saaneen kiinnostumaan Aionios-maailman kohtalosta, itse sankarien elämästä ja näemmä myös joka kartankolkan tutkimisesta. Päälle kaksikymmentä tuntia on silti pitkä aika homman alkaa tuntumaan aidon kiinnostavalta.
Lisää kokemusta, vähemmän taisteluita, kiitos
Iso osa seikkailua ovat taistelut, joita pääseekin kokemaan vaikka kuinka ja monta. Onneksi taistomekaniikat ovat varsin selkeät, ja vaikka eivät olisikaan, niin pelin alkutaipaleella ruudulle saadaan ohjeistuksia. Paljon ja paljon ja paljon ohjeistuksia. Etenkin sarjaa aiemmin pelanneille tulee paljon kertausta.
Soturimme hyökkäävät automaattisesti vihollisen läheisyydessä, mutta erikoisliikkeitä jaellaan erillisistä painikkeista. Ohjattavaa hahmoa voi vaihtaa, vaikka kesken taistelun, jos niin halajaa. Tekoäly hoitaa muiden soturien ohjaamisen ja hyökkäysten latelemisen, vieläpä varsin mallikkaasti. Perusasetelma on simppeli, mutta ei aikaakaan, kun soppaan isketään lisää aineksia.
Alkumatkasta sankarimme oppivat yhdistämään voimansa Ouroboros-olennoiksi, joilla on omat erikoisliikkeensä ja kehityspuunsa. Eikä sovi unohtaa useita eri hahmoluokkia, joilla niillä on myös omat erikoisliikkeensä ja ulkoasunsa. Niin, ja pääseehän sitä kehittämään sekä asettamaan käyttöön erilaisia jalokiviä, jotka parantavat ominaisuuksia tavalla tahi toisella. Ja sankariemme syömät ruoka-annoksetkin parantavat vihollisilta saatujen kokemuspisteiden ja muiden saatavien määrää. Ai niin, pitää myös pitää mielessä hahmoille lisättäviä varusteet.
Pientä säätövaraa olisi siis kahmalokaupalla ja tähän puuhaan voikin kuluttaa kosolti aikaa niin halutessaan. Toisaalta voi myös painaa Y-nappia taukovalikoiden syövereissä, ja peli asettaa käyttöön sopivat varusteet, jalokivet sun muut. Näin tein itse, ja eteneminen toimi ilman sen suurempia ongelmia muutamia pomotaistoja lukuun ottamatta.
Yksi mukava plussa on mahdollisuus jakaa kuusikolle taisteluista ja muualta ansaittuja ylimääräisiä kokemuspisteitä. Niiden avulla soturit voivat kehittyä tarinaan nähden liiankin voimakkaiksi, mikä tarkoittaa sitä, että heikommat viholliset jättävät pelaajan täysin huomiotta ja pomotaistotkin ovat kosolti helpompia.
Kyseessä on varsin hulppea ominaisuus, sillä näin pelaajan ei tarvitse ottaa yhteen jokaisen mahdollisen pikkujäniksen ja turhanpäiväisen örrimörrin kanssa, vaan pelialueita pääsee tutkimaan vapaammin ja eteneminen on sulavampaa. Sekä nopeampaa! Tätä toimintoa ei ole pakko käyttää, mutta mikäli ei halua taistella joka hetki, on tämä kyseessä todella mainio lisä.
Aivan kaikkea tämä ei silti mahdollista, sillä jo heti alusta asti vastaan tulee alueita, joilla on selkeästi vahvempia vihulaisia. Näihin kuvioihin kannattaa palata sitten joskus myöhemmin joko osana tarinaa tai kokemustason ollessa lähempänä alueella olevia hirviöitä. Parhaimmillaan nämä olennot ovat myös pienen kartanon kokoisia, joten myös se antaa osviittaa siitä, että kyseessä on selkeästi kinkkisempi tapaus pistää päiviltä.
Valtameriristeilijällä korvaan
Kuuden sankarin ohella omaan tiimiin saa lisättyä sankarihahmoja, joita kohdataan ja rekrytoidaan erillisissä sivutehtävissä. Nämä sankaritehtävät ovat parhaimmillaan hupaisia, eikä niistä saatava palkintokaan ole hullumpi. Jokainen vierashahmo tuo mukanaan oman hahmoluokkansa, jonka yksi pääsankareista pääsee opiskelemaan itselleen, minkä jälkeen myös muut hahmot voivat päästä siihen käsiksi. Eri hahmoluokkien saaminen käyttöön ja kasvattaminen täyteen potentiaaliinsa on koukuttavaa puuhaa. Nämä taidot tarjoavat myös kosolti vaihtelua, jonka ansiosta taistot eivät ole samanlaisia tarinan alkutaipaleelta hamaan tappiin asti.
Sankarihahmoja voi ottaa taisteluihin mukaan yhden kappaleen kerrallaan, joten oman puolen hahmoja voi ruudulla olla parhaimmillaan seitsemän. Tähän kun lisätään viholliset ja muut mahdolliset liittolaiset, niin meno ruudulla on parhaimmillaan todella hektistä. Aina ei ole todellakaan selvää, mitä kaikkea ruudulla tapahtuu.
Vaikka edempänä kehuinkin juonikokonaisuutta noin kokonaisuutena, niin pitää silti todeta, että osa tarinan käänteistä oli kovin ennalta-arvattavia ja perinteiseen tapaan itse sankareille osa selkeistäkin asioista tulee täytenä yllätyksenä.
Myös tapa esittää kriittiset tilanteet syö hieman kokonaisuutta. Vaikka tapahtumat ruudulla olisivat kuinka hätäiset tahansa ja viholliset olisivat hyökkäämässä päälle joka suunnasta, niin aina on aikaa pulista pitkät tovit. Mikäs siinä suunnitellessa seuraavaa siirtoa vihollisen tuijotellessa kymmenen metrin päässä omaa vuoroaan odottaen.
Myös dialogin esittäminen on välillä hitusen hassun vuoropohjaista. Vaikka yksi hahmo keskeyttäisi toisen puheen, on jutustelijoiden sanomisten välillä aina niin iso tauko, että siihen ehtisi parkkeerata valtameriristelijän. Pulina tapahtuu siis aina vuorotellen, mikä on pieni asia, mutta pistää silti silmään. Tai korvaan.
Korvista puheen ollen: Xenoblade 3:ssa kuultava ääninäyttely on varsin oivaa. Pelisarja ja brittiläisellä aksentilla puhuvat hahmot ovat kulkeneet käsi kädessä jo alusta asti, niin myös tällä kertaa. Puhuttu dialogi on mainiota joitakin harvempia poikkeuksia lukuun ottamatta. Tarjolla on myös vaihtoehto kuunnella jutustelunsa japaniksi puhuttuna, mutta käännöstyön takia tähän ei ole pakko tarttua.
Musiikkipuoli saa myös enimmäkseen kiitettävät paperit, sillä taustalla kuultava musisointi on tunnelmallista ja parhaimmillaan kaunista kuultavaa. Etenkin rauhallisempien hetkien ja alavampien maiden sävelmät soljuvat korvakäytäviin todella miellyttävästi. Erityistä kiitosta on syytä antaa kappaleille, joissa kuullaan huilunsoittoa.
Ulkoasultaan nimike onkin sitten hitusen kaksijakoisempi kokemus. Koska Switch ei ole se tehokkain pelivehje päällä maan, ovat näkymät välillä asteen karua katsottavaa ja ruudunpäivitys nykivähköä. Nurmimaisema näyttää usein hassulta, tiettyjen maaston osasten piirtoetäisyys ei ole täydellinen ja teholaitteilta tuttua graafista ilotulitusta ei parane odottaa. Välinäytökset sekä etenkin niissä nähdyt hahmot puolestaan näyttävät varsin mainioilta.
Kaikesta huolimatta kokonaisuudelle pitää antaa peukkua, sillä laatu on parempaa kuin vaikka Xenoblade Chronicles 2:ssa. Kyseinen peli näytti etenkin mobiilina pelatessa kovin suttuiselta, mutta jatko-osa on huomattavasti paremman näköinen konsolin omalta näytöltä.
Pituutta vaikka muille (sivutehtäville) jakaa
Pituutta tällä seikkailulla on muuten vaikka kuinka ja paljon. Hätäisimmät voivat kenties päästä lopputeksteihin noin 70 tunnissa, mutta mikäli ei halua juosta kieli vyön alla, kannattaa varautua huomattavasti korkeampaan aikamäärään. Yli sata tuntia, jopa 140 tuntia on mahdollinen loppusaldo, mikäli halajaa suorittaa kaikki sivutehtävät, koluta joka kolkan, kehittää suhteita eri asuinpaikkojen kanssa ja niin edespäin. Puuhaa on hulppean paljon. Huh huh, kenties liiankin kanssa?
Välillä tuntuu, että peli oikein houkuttelemalla houkuttelee pelaajia sivureiteillä ja sysäämään pääjuonen sivummalle. Ja mikäpä siinä, vaikka osa sivutehtävistä on yksinkertaisempaa tavaran keräämistä tai normivihulaisten pätkimistä, on mukaan ympätty kosolti muutakin. Etenkin aiemmin mainitut sankaritehtävät ovat houkuttelevia ottaa työn alle.
Suorastaan Lohtander peli
Xenoblade Chronicles 3 on oiva peli. Suorastaan Lohtander, jos tämän sortin näyttelijä Oiva Lohtanderiin viittaava sanaleikki sallitaan. Aivan yhtä innoissani en ollut kuin keskustelualueemme kirjoittajat, mutta kunhan pelasin tarpeeksi pitkälle, innostuin menosta minäkin.
Oli miten oli, kyseessä on joka tapauksessa pitkä, mainiomusiikkinen ja hyvin ääninäytelty kokemus, joka sopii Switchin roolipelitarjonnan sekaan kuin nyrkki silmään. Kunhan sen imuun ennemmin tai myöhemmin pääsee, palaa sen pariin mieluusti aina lopputeksteihin asti. Ja kenties sen jälkeenkin?
