"Before Camouflage, Warriors Didn't Hide..."
Tämä PC:llä korkeintaan keskinkertaisen vastaanoton saanut,
viikinkien ja sotaherrojen raivoisasta kamppailuista kertova
toimintapeli on nyt kääntynyt PS2:lle. Oikeita roolipelejä
pelaavana hörhönä minua ei miellytä mikään yhtä paljon,
kuin ajatus verenhimoisesta Conan-kloonista teurastamassa
tietään halki kylmän ja armottoman pohjolan. Sitä tämä
peli tarjoaa: pitkän, verisen ja pohjolan mytologialla
maustetun toimintaseikkailun, joka ei ainakaan ihan heti
lopu kesken. Mutta kysymys kuuluukin, onko matkasta tehty
nautittava?
Viikinkikorsto Ragnar on Kova Jätkä sanan
äärimmäisessä merkityksessä. Hän on niin Kova, että itse
ylijumala Odin on valinnut hänet omaksi soturikseen,
tehtävänään käydä taistoon petturimaista, pahaa kepposten
jumala Lokea palvovaa naapuriheimoa vastaan. Siinä samassa
hänen olisi tarkoitus pelastaa maailma ja kostaa isänsä
epäoikeudenmukainen kuolema. Matka saa heti alussa harmillisen
käänteen, kun sankarin laiva uppoaa ja hän herää
vedenalaisesta luolasta. Ennen kuin hän seuraavan kerran
saa nähdä päivänvalon, hänen matkansa käy läpi synkkien
luolien sekä vetisten tunneleiden, ja käydäänpä matkan
varrella itse Helvetissäkin. Ja kun Ragnar lopulta pääsee
maan pinnalle ja kohtaa arkkivihollisensa silmästä silmään,
todelliset vaikeudet vasta alkavat.
"...Before Guns, Men Had Balls."
Pelin ideana on edetä läpi luolien, kaupunkien ja linnoitusten hyppimällä, juoksemalla ja jos
jonkinlaista asetta heiluttelemalla. Sankarin on luonnollisesti raivattava tiensä läpi loputtomien
vihollislaumojen, jotka koostuvat peikoista, jättiläisistä, kääpiöistä sun muista löyhästi pohjolan
mytologiaa mukailevista vihulaisista. Hirviöt ovat ihan uskottavia ja sopivat pelin muutenkin
onnistuneeseen tunnelmaan. Vähän älykkäämmät viholliset, kuten muut viikingit, heittävät välillä
karskia herjaa taistelun tiimellyksessä, ja joskus harvoin voi jäädä kuuntelemaan pahaa
aavistamattomien vartijoiden välistä keskustelua.
Vaikka peli onkin maustettu tasohyppelyllä sekä simppeleillä puzzleilla, pääpaino on selvästi
taistelussa. Ja koska mätkintä on niin keskeinen osa peliä, on hyvä että se on ihan kohtalaisen
onnistuneesti toteutettu. Iskunappeja on vain yksi (joskin se on erikoisesti Oni-tyyliin R1:een
sijoitettu), mutta Ragnar iskee eri lailla riippuen aseesta, iskun suunnasta sekä siitä, onko sankarimme
juuri hypännyt vai ei. Taistelu on toimivaa, joskin vähän yksinkertaista. Pitemmän päälle on vain
kierrettävä vihollista, harhautettava välillä ja odotettava oikeaa hetkeä jolloin iskeä. Ohjattavuus
saattaa vaatia hieman totuttelua, mutta vanhana Oni-konkarina olin heti kotonani Runen ohjauksen
kanssa. Jos peliohjaimen kanssa seikkailu ei innosta, peli tukee myös näppäimistöä ja hiirtä.
Aseita pelissä on noin 15 erilaista, aina pikkunuijasta maailmoja halkovaan jättiläisten kirveeseen.
Aseita voi myös heitellä, mikä on ihan kätevä kikka vähän rankemmissa taisteluissa. Ragnar kartuttaa
aina vain kasvavaa varustekokoelmaansa ottamalla kaatuneiden vihollisten aseet käyttöönsä. Mukana
kannetut varusteet voi nähdä aina riippumassa pikku Conanimme selästä, olalta tai vyöltä, joten kun
loppua kohden asevarasto on vähintäänkin massiivinen ja mukana on varmasti satoja kiloja terästä,
Ragnar myös näyttää siltä. Toinen miellyttävä yksityiskohta pelissä on hyvä vaurionmallinnus, eli
vahingoittuneet viholliset myös näyttävät verta vuotavilta raunioilta, jotka suorastaan huutavat
itselleen viimeistä armoniskua. Pelin miellyttävin idea on Bloodlust-mittari, joka kasvaa aina kun
Ragnar vaurioittaa vihollista. Kun mittari on täynnä, hän joutuu raivon valtaan ja on hetken aikaa
haavoittumaton tappokone. Tämä on kuvattu näyttävästi punaisilla raivon lieskoilla, jotka sumentavat
pelaajan näkökentän.
Ragnar ei tietenkään voi matkata eeppistä matkaansa vahingoittumatta koskaan, siksipä hän voi
parantaa itseään nauttimalla sieltä täältä löytyviä viikinkihengen mukaisia elintarvikkeita kuten liskoja,
rasvaisia kyljyksiä tai väkijuomia. Ei se mitään, en minä viikinkien odottanutkaan salaattia syövän.
Muita bonusesineitä ovat nurkissa lojuvat riimukivet, joista sankari saa erilaisia yliluonnollisia voimia,
kuten kyvyn jäädyttää, paistaa tai grillata vihollisia. Voimat riippuvat aina aseesta, jonka kanssa
riimuvoimaa käyttää. Sen lisäksi pelistä löytyy esimerkiksi parantavia tai verenhimoa lisääviä riimuja.
Pelissä on myös moninpelimoodi, jolloin maksimissaan neljä pelaajaa valitsee itselleen hahmot pelin
tarinasta ja lähtevät mätkimään toisiaan jaetulla ruudulla. Itse en päässyt testaamaan moninpeliä, mutta
se näyttäisi olevan ihan toimivasti toteutettu.
Pohjolan pohjasakkaa
Jos peli on tähän asti kuulostanut hyvältä, on aika romuttaa mielikuvanne. Pelin graafinen toteutus
vaihtelee rujosta menettelevään ja ruudunpäivitys pysyy tasaisen tökerönä läpi pelin. Viikingin aivan
ensimmäiset ja viimeiset tasot ovat kerta kaikkiaan rumia, ja vain puolivälin jääluolat ja lumiset
kaupungit miellyttivät silmää. Vaikka polygoneja on pihtailtu ympäristöissä välillä liikaakin, hahmot
ja viholliset ovat sentään ihan toimivan näköisiä. Ragnarin näyttäviä ja hyvin animoituja iskuja ei
pääse ihastelemaan johtuen alhaisesta ruudunpäivityksestä. Paikoitellen pakolliset etenemisreitit ovat
rumien tekstuurien kätköissä niin hyvin, että ne löytää vasta pakonomaisen etsimisen jälkeen. Vaikka
ympäristöjen tekstuurit ovat rumia ja hämääviä, se silti myös jollain tapaa sopii julman pohjolan
tunnelmaan. Tunnelma onkin ehkä ainoa todella hyvin onnistunut asia pelissä, vaikka se jos mikä on
makuasia. Äänimaailma korostaa tunnelmaa entisestään. Aseiden metalliset kalahdukset, ! tuskan karjaisut, tuulen mukana kantautuva susien ulvonta sekä synkeän armoton fantasiamusiikki kuulostavat
hyvältä.
Pelissä on myös muutamia käsittämättömiä bugeja, mikä on konsolipeleissä harvinaista. Mutta onhan
Viikinki tosin käännös PC-pelistä. Kerran peli jumiutui tasoa ladatessa, ja toisen kerran hajonneen
epäkuolleen demonin luut alkoivat seinään osuessaan monistua loputtomasti, mikä johti pahaan
hidastumiseen ja lopulta koko pelin kaatumiseen. Jatkaminen oli mahdollista vasta useamman
boottauksen jälkeen.
Pelin tallentaminen onnistuu vain tasojen välillä, mikä on paikoitellen haitallista. Vaikka pelin taistelut
ovat medium-vaikeustasolla juuri sopivan haasteellisia, tietyt äkkikuolemat veivät hermot. Ragnar voi
uida läpi sulan laavan ja säilyä hengissä, mutta jos hän hipaisee palavaa rakennusta, hän räjähtää
kappaleiksi. Pelissä pärjätäkseen on samaistuttava ohjelmoijien ajatusmaailmaan, minkä mukaan joka
ikinen liikkuva esine on kuolettava. Jopa etanan vauhdilla pyörivät tuulimyllyn siivet pilkkovat urhean
viikinkimme armotta palasiksi pienimmästäkin hipaisusta.
Kun tähän vielä lisää jopa yli puolen minuutin latausajat jokaisen tason välillä, nautittavuuskäyrä
laskee aivan liikaa. Viking Warlords on oikea pikkuvikojen paratiisi, jonka keskeltä monet hyvät ideat
eivät pääse loistamaan. Niinkin hyvä arvosana kuin 7- johtuu vain siitä yksinkertaisesta syystä, että
tunnelma sattui iskemään tähän vanhaan roolipelihörhöön ja kunnolla, minkä vuoksi seikkailu säilyi
ihan kohtalaisen imevänä. Jos ajatus verenhimoisesta viikinkisoturista äärimmäisen synkässä ja
ankarassa fantasiamaailmassa ei innosta, jäljelle ei jää enää mitään minkä vuoksi kannattaisi
vaivautua.
