No ei tietenkään
Wanted: Dead on esimerkki siitä, miten tahallisesti surkea pelisuunnittelu kompastuu omaan kyynisyyteensä. Jo ennen julkaisua pelin kehittäjä, Soleil, herätti huomiota mainostamalla 2000-luvun alulle kumartelevaa toimintaeepostaan kaikella, paitsi itse pelillä. Netin influencer-mainostajille lähetetiin kokkikirjoja, kranaatteja ja muuta tilpehööriä. Haastatteluissa tekijät painottivat jatkuvalla syötöllä sitä, miten peli ei kumaratele kellekään paitsi menneille, eikä se tietoisesti ole kaikille.
Tökeryydet, kankeudet ja outoudet ovat tarkoituksellisia. Ne ovat rakkaudenosoitus ajalle, jonka parhaat hetket ovat kaukana takanapäin.
Mieleen muistuu Sharknado, joka yritti samaa temppua kymmenen vuotta sitten. Se myös yritti peitellä omat vajavaisuutensa ironisen meta-kommentaarin taakse, joka ei ymmärtänyt, että "niin huono, että se on hyvä" ei tarkoita ainoastaan teknisesti kyvytöntä kokonaisuutta. Taustalla täytyy olla intohimoa. Usko siitä, että taidetos, mitä ollaan tekemässä on jollain tavalla merkittävä. Se vaatii sekoituksen optimismia ja täydellistä itsetietoisuuden puutetta. Jos huonouteen tähtää tarkoituksella, lopputulos on väistämättä vain roskaa vailla viihdearvoa.
Kuten haiden oma katastrofipätkä, Wanted: Dead on hampaaton ja persoonaton matka menneisiin, jota ei voi suositella kellekään edes ironisesti.
Kuluneempaa kuin viime vuoden kalsarit
Wanted: Dead yrittää kaikin keinoin olla relevantti ja siististi cool. Se onnistuu siinä suunnilleen yhtä hyvin kuin Steve Buscemi eräässä kuuluissa meemissä. Boomerihtava läpänheitto on muutenkin kauttaaltaan vaivaannuttavaa. Latausruuduissa viitataan kymmenen vuotta vanhoihin Youtube-vitseihin ja hahmot viljelevät kuluneita meemejä kontekstista riippumatta. Vastaantulijat ovat parhaimmillaan persoonattomia karikatyyreja.
Huonon huumorin voisi vielä painaa villaisella, jos pelaaminen olisi hauskaa. Mutta Wanted: Dead ei loista edes tällä osastolla. Ehkä sekin on tarkoituksellista, mutta ei se tee siitä yhtään hauskempaa.
Pelimaailma näyttää PS2-aikakauden tuotteelta. Pinnat ovat vailla tekstuuria, viholliset on muovattu samasta muotista, eikä mikään reagoi mihinkään. Jos klassisen Oni-pelin kliinen teollisuushelvetti on vielä muistissa, Wanted: Dead varmasti herättää nostalgiaa.
Kenttäsuunnittelu on serenadi keskinkertaisuudelle. Jokainen lineaarinen pätkä on kokoelma pyöreitä taistelukenttiä, joita yhdistävät käytävät näyttävät kaikki samalta. Paikasta A siirrytään paikkaan B ampumalla ja viiltelemällä paloiksi kaikki, jotka tulevat vastaan. Jokaisen tappelun päätteeksi saadaan arvosana, jolla ei ole merkitystä. Sitten rökitetään huonosti suunniteltuja pomotaisteluja ja toivotaan, että naurettavan huonosti tasapainotettu vaikeustaso ei heittele radikaalisti seuraavassa kohtaamisessa.
Esikuviensa tapaan Wanted: Dead ei sisällä varsinaista tallennussysteemiä. Kentät on pilkottu välietappien merkitsemiin osiin, joissa pääsee hengähtämään ja vaihtamaan aseita. Varsinaisesta Dark Souls -tyylisestä taktikoinnista ei kuitenkaan voi puhua. Se vaatisi peliltä tyylitajua. Wanted: Dead on traagisesti päästetty vapauteen ilman mitään sellaista.
Näin ollen myös toiminta on vailla fiilistä tai edes sellaista huonoa makua, että siitä saisi hyvät naurut. Kaikki, mitä Wanted: Dead tarjoaa, on nähty muualla paremmin tehtynä.
Viime vuonna julkaistu Gungrave: G.O.R.E. on myös mekaanisesti ja tyylillisesti vanhentunut peli, mutta sen hävyttömän itsetietoinen meno pelastaa paljon. Sitä on hauska pelata, koska se on niin överi. Wanted: Deadissä on mahdollista paukuttaa vihollista konekiväärillä naamaan, heittää perään pari kutia pistoolista ja sivaltaa tyyppi viitentoista osaan, eikä meno silti ole muuta kuin umpitylsää.
Kenttien välissä tarinaa kuljetetaan eteenpäin välianimaatioilla, jotka ovat teknisesti yllättävän hyviä, mutta sisältököyhiä. Ne hyppivät lajityypistä toiseen sellaisella tahdilla, että silmissä vilisee. Joskus ollaan haudanvakavia, hetkeä myöhemmin viljellään slapstick-huumoria. Kuten pelatessa, Wanted: Dead ei tiedä, mitä se haluaa edes silloin, kun se vain kertoo tarinaansa.
Ei edes alelaarista
On vaikea arvuutella, kenelle Wanted: Dead on oikeastaan suunnattu.
Nykypäivän pelaajakunta on laajempi, kuin koskaan aiemmin, eikä tarjonta todellakaan ole rajoittunutta samalla tavalla kuin 20 vuotta sitten. Menneitä lämpimästi muisteleville on myös tarjolla enemmän tai vähemmän toimivia throwback-pelejä, jotka muistuttavat nuoruudesta olematta täysin onnettomia kyhäelmiä. Mutta nekin painottavat ihan eri asioita. Ne tavoittelevat tyyliä ja rakennetta, joka vioistaan huolimatta toimi edes jossain määrin. Wanted: Dead hakee tietoisesti kömpelyyttä. Se nauraa itselleen tavalla, joka tuntuu itsetuhoiselta.
Ihan kuin jossain vaiheessa olisi tajuttu, että tämä peli ei toimi, mutta emme voi aloittaa suunnittelua alusta. Ratkaisuna tähän on lähdetty vetämään koko homma läskiksi siinä toivossa, että jos ollaan tarpeeksi kyynisiä, siitä tulee oma tyylilajinsa.
Lopputulos todistaa, että ei tule. Eikä Wanted: Deadiä onneksi tarvitse pelata voidakseen muistella, miten huonosti pelirintamalla meni vielä vuosituhannen vaihteessa. Nostalgiaa voi kokea paremmin muualla, kuten myös masokismia.
