Aika aikaansa kutakin
Tehdään alkuun selväksi, että minä pidän JRPG-peleistä. Oli kyseessä sitten vanha klassikko, uusi uljas visio tulevaisuudesta, tai jopa uusvanha nostalgiassa piehtarointi. Olen yleensä ensimmäinen, joka hyppää innoissaan mukaan. Tiedostan lajityypin vajavaisuudet ja hölmöydet, mutta rakastan niitä siitä huolimatta. Vaikka sitä yleensä vaivaa heikko rytmitys, lapsellinen käsikirjoittaminen ja yleinen pelimekaniikkojen kankeus, mikä tuntuu olevan enemmän sääntö, kuin poikkeus. Silti huomaan antavani vuosi toisensa jälkeen paljon anteeksi. Meillä jokaisella on omat sokeutemme.
Alkukaneettia tarvitaan seuraavan toteamuksen seuraksi: One Piece Odyssey on tavattoman huono peli, joka ei kunnioita pelaajan aikaa. Sen pelimekaniikat ovat aataminaikaisia, eikä sen fanipalvelulle perustavassa tarinassa ole mitään, mitä ei saisi Youtube-kokoelmasta sarjan parhaista paloista. Animen ja JRPG-pelien suurena ystävänä minun pitäisi olla täydellistä kohdeyleisöä, mutta One Piece Odyssey osoittautui raskaaksi taakaksi, joka tarjosi iloa vasta sitten, kun sen pystyi poistamaan kovalevyltä.
Tympeää turinointia
One Piece Odyssey sijoittuu ajallisesti kahden viimeisimmän tarinakaaren välimaastoon. Eiichiro Odan megaeepos on saavuttamassa viimein loppuaan, mikä tarkoittaa, että valtaosa maailmasta ja sen hahmoista on jo sarjan faneille tuttuja. Mutta se myös tarkoittaa sitä, että One Piece Odyssey ei missään vaiheessa saa merkitä mitään. Se ei saa vaikuttaa päätarinan kaareen sellaisella tasolla, että mangan lukijat olisivat ulapalla seuraavan teoksen ilmestyessä. Näin ollen Odyssey jää turhauttavaan välimaastoon. Sen lopussa kaiken on palattava takaisin normilukemille.
Animea katsoessa näitä jaksoja kutsuttaisiin filleriksi. Ne ovat tarinoita, jotka eivät oikeastaan tee mitään muuta kuin anna sarjalle pituutta. Niiden tarkoitus on antaa mangan tekijöille aikaa piirtää tarinaan jatkoa tai tarjota faneille muutaman viikon hengähdystaukoja ennen isoa tapahtumaa sarjan mytologiassa. One Piece -animessa filleri-jaksoja löytyy useampi sata kappaletta.
Sarjaa katsoessa fillerit eivät ole yleensä niin pahasta. Useampi jakso putkeen voi olla turhauttavaa katsottavaa. Mutta ne voi myös jättää oman onnensa nojaan, eikä sarja kokonaisuudessaan kärsi menetyksestä tippaakaan. Peleissä tämä ei kuitenkaan toimi. One Piece Odyssey on täysihintainen julkaisu, jonka sisältö on pelkkää tyhjäkäyntiä. Helpoin tapa lähestyä sitä on siis hyväksyä, että maksaa hahmojen seurasta muutaman kymmenen tunnin ajan.
Seikkailu alkaa, kun Luffy muiden olkihattupiraattien kanssa haaksirikkoutuu mystiselle saarelle, jota ei ole missään kartoissa. Saaren ainoina asukkeina ovat Adio ja Lim, matkaava miekkamies ja outo nuori nainen, jonka kohtalo punoutuu yhteen Luffyn ja kumppanien kanssa. Luonnollisesti porukka menettää kaikki supervoimansa heti alusta alkaen ja valtaosa pelistä käytetään niiden takaisin hankkimisessa. Mitään erikoista tai omaperäistä metsästystä on kuitenkin turha odottaa. Taidot ottavat pienten vihreiden kuutioiden muotin, joita sitten noukitaan talteen staattisten ympäristöjen seasta.
Mitä pidemmälle seikkailu etenee, sen syvemmälle Odyssey sukeltaa sarjan menneisyyteen. Vaikka odysseia viittaisi sanana merkittävään seikkailuun, One Piece keskittyy enemmän oman napansa tuijotteluun. Sarjan parhaita paloja ripotellaan pomotaistelujen välille ja iso osa tarinasta on vain entisten kohokohtien kertausta. Näitä ei kuitenkaan selitellä millään tasolla, joten uudet fanit ovat auttamatta ulapalla. Mutta luulisi jopa sarjan vannoutuneimpien fanienkin tympääntyvän tähän.
Pelimekaniikat ovat myös filleriä
Ennen julkaisuaan One Piece Odysseyta hehkutettiin päivitykseksi tuttuihin ja kuluneisiin mekaniikkoihin. Näin ei kuitenkaan käynyt. Pelin vuoropohjainen systeemi on tuttu kaikille, jotka ovat koskaan pelanneet yhtäkään JRPG-peliä.
Rakenne muistuttaa pohjimmiltaan kivi-paperi-sakset-leikkiä. Jokaisella hahmolla on omat taitonsa ja värikoodatut kyvyt, jotka ovat vuorostaan joko voimakkaampia tai heikompia muita vastaan. Elementit voittavat raa'an voiman, lähitaistelu voi hidastaa vihollisen hyökkäyksiä, kun taas kaukaa voi tehdä vahinkoa isolle porukalle kerralla. Hahmoja voi vaihtaa aika pitkälti lennosta ja kaikki saavat kokemuspisteistä taistelun lopuksi, ottivat he osaa matsiin tai eivät.
Kokonaisuus muistuttaa Chrono Crossin elementtipohjaista vuorottelua. Esikuviensa mukaisesti toiminta on enimmäkseen toimivaa ja visuaalisesti miellyttävää katseltavaa. Mutta mitään uutta siitä on vaikea löytää.
Taistelut ovat myös helppoja, eikä loppua kohden pelistä tunnu löytyvän haastetta. Sankarifantasia voisi toimia, jos pelin muut osa-alueet tukisivat tätä unelmaa, mutta näin ei Odysseyn kanssa tapahdu.
Maailma on staattinen möhkäle, jossa juostaan lineaarisia käytäviä pitkin välianimaatiosta toiseen. Joskus nämä saattavat tapahtua parin askeleen välein. Hahmo ilmoittaa, että hän lähtee hakemaan jäätelöä. Ping! Välianimaatio näyttää, miten hän kävelee pois. Iso boksi ruudulla kertoo, että hahmo meni hakemaan jäätelöä. Sitten liikutaan metrin verran eteenpäin, jolloin sama toistuu uudestaan, kun hahmo ilmoittaa löytäneensä jäätelöä ja on nyt taas messissä.
Samalla maailman tutkintaa pitkitetään kohdilla, joissa hahmoja on pakko vaihtaa pienen esteen ylittämiseksi. Tietty käytävä on esimerkiksi liian pieni, joten valikoista pitää käydä hakemassa sopivan kokoinen sankari, joka sitten lyllertää kolostä läpi. Nämä kohdat eivät vaikuta seikkailuun millään tasolla ja alkavat enemmänkin pänniä, mitä pidemmälle tarinassa etenee.
Jos pelistä poistaisi tämän tyhjäkäynnin, sillä olisi pituutta ehkä kymmenisen tuntia, jos sitäkään. Nyt kokonaisuutta pitää kärsiä toistakymmentä tuntia.
Jotain hyvää
Jos One Piece Odysseyssa on jotain hyvää, mikä ansaitsee maininnan, niin pelin musiikki ja visuaalinen ilme on sarjasta tuttua pirteyttä, joka aina ilahduttaa. Hahmot näyttävät esikuviltaan ja osa välianimaatioista vetää vertoja sarjan anarkistiselle huumorille. Näissä näkee, miksi Odan korkealentoinen fantasia toimisi pelinä niin hyvin.
Mutta Odyssey on niin keskittynyt menemään sieltä, mistä aita on matalin, että siitä on vaikea löytää mitään kehuttavaa tämän ohella. Se on kyyninen lisä jo valmiiksi massiiviseen koneistoon, joka on imenyt sarjaa kuiviin vuosikymmeniä. Yleensä tällaista voisi suositella vain faneille. Mutta nyt tuntuu siltä, että fanitkin ansaitsevat jotain parempaa.
