Toisenlainen Neuvostoliitto
Maailma aukeaa kauniina ja aurinkoisena päähenkilö Sergey Nechaevin – tuttavallisemmin P-3:n – veneillessä lyhyen matkan kaupungin läpi. Kaikki näyttää täydelliseltä ja utopistiselta, ja tulevaisuus on valoisa. Neuvostoliitto voitti toisen maailmansodan ja on johtavassa roolissa uudessa polymeeriin pohjautuvassa teknologiassa, josta kehitetään muun muassa robotteja ja erilaisia implantteja. P-3 on tämän teknologian kehittäjän, Sechenovin, luottosotilas.
Alun kauneuden jälkeen alkaa tapahtua, ja robotit kääntyvät sabotaasin vuoksi ihmisiä vastaan. Sechenov komentaa P-3:n tutkimaan tilannetta ja ottamaan syylliset kiinni. Uskollinen P-3 tottelee, ja ryhtyy toimiin apunaan puhuva hansikas, Charles. Aikaisemman onnettomuuden vuoksi P-3 ei muista paljoakaan elämästään, ja pian alkaa käydä ilmi, ettei kaikki olekaan ihan niin kuten hän on luullut.
P-3 ja Charles sanailevat keskenään melkein jatkuvasti, eikä se tee pelille mitään palveluksia. Dialogi on kömpelöä, ja P-3:n kiroilu on äärimmäisen epämukava lisä, sillä se ei istu lainkaan muuhun keskusteluun. P-3 ei ole päähenkilönä muutenkaan ollenkaan pidettävä, vaan lähinnä ärsyttävä.
Tarina itsessään on kiinnostava, ja vaihtoehtoinen teknologia oikeasti kekseliästä. Muuten se toistaa lajityypille ominaisia kerronnallisia ratkaisuja, ja joitain juonenkäänteitä osasi jo odottaa ennen kuin ne edes tapahtuivatkaan. Jos sellaisesta pitää, se ei haittaa niin paljon, mutta erityisen isoja yllätyksiä kerronta ei tarjoa.
Nätti mutta turhauttava
Atomic Heart on visuaalisesti erittäin kaunis peli. Maailma näyttää ja kuulostaa erilaiselta, ja kehittynyttä teknologiaa on hienosti sulautettu vanhempiin laitteisiin. Allekirjoittaneelle tyyli muistutti paljon Fallout 4:ää. Taustalla soiva musiikki oli myös todella hyvää, ja sopi erinomaisesti tunnelmaan. Mutta nätti ulkoasu ei poista joitakin asioita, jotka söivät nautintoa.
Taistelu on haastavaa, kuten sen kuuluukin olla, mutta silloin siitä pitäisi tehdä myös palkitsevaa ja nautinnollista. Atomic Heartin tapauksessa tätä ei tapahdu: kontrollit ovat muutenkin epämukavia ja raskaita, ja taisteluissa se tunne vain vahvistui. Yhden tai kahden vihollisen voittaminen vielä menetteli, mutta isomman joukon edessä päästin vain turhautuneen voihkaisun ja lähdin mieluummin pakoon. Sitäkään ei ole tehty helpoksi, sillä pelissä ei ole lainkaan vaihtoehtoa juosta kovempaa.
Pelisuunnittelu tuntui muutenkin tarpeettoman monimutkaiselta. Tarinassa eteneminen vaati erityisten puzzle-lukkojen avaamista, ja niiden kanssa saattoi pahimmillaan mennä enemmänkin aikaa ennen onnistumista. Kun toisien ovien avaamiseen piti kerätä ympäri kompleksia hajaantuneita kanistereita, alkoi turhauttaa ihan kunnolla. Pelaaminen ei yksinkertaisesti ollut hauskaa. Puzzle-lukkojen ohjeita ei niitäkään voinut tarkistaa mistään, jos ne sattui unohtamaan.
Valikkojen sekä kentällä puhuvien hahmojen tekstitykset näkyivät erittäin pienessä koossa, ja jouduin useampaan otteeseen kumartumaan eteenpäin tekstin erottaakseni. Sen lisäksi valikon valkoinen teksti mustalla pohjalla tuntui pahalta silmille ja aiheutti päänsärkyä.
Nämä eivät ole varsinaisesti heikkouksia. Itse pelaajana arvostan enemmän yksinkertaisuutta ja selkeitä ohjeita, eikä Atomic Heart pystynyt tätä tarjoamaan. Potentiaalia löytyy, mutta nykyisessä muodossaan se ei tehnyt suurta vaikutusta. Haasteita rakastavalle pelaajalle peli on kuitenkin ehdottomasti kokeilemisen arvoinen.
