Star Wars Jedi: Survivor loikkaa Tähtien sota -universumissa viitisen vuotta edeltäjänsä jälkeiseen aikaan. Tarina käynnistyy lennokkaasti ja ennen kaikkea lupaavasti Calin ja ystävänsä Boden reissulla imperiumikaupunki Coruscantiin. Hyvin suunniteltu ryöstöretki kuitenkin keulii osittaisesta onnistumisestaan huolimatta ojan puolelle, minkä jälkeen seikkailu voi alkaa. Jedejä ei siis edelleenkään katsota hyvällä imperiumin heittäessä voimakkaimmat sotajoukkonsa piilopaikkaa etsiskelevän jedijäämistön perään – on aika koota rivit.
Bändi kokoon
Aikaa on siis kulunut, ja Fallen Orderista tutut liittolaiset ovat etääntyneet puuhastelemaan omia juttujaan. Mantis-pilotti Greezin Koboh-planeetalle kyhäämä pubintapainen toimii hyvänä tukikohtana, kun vanhaa kööriä aletaan kokoamaan jälleen kasaan – tiedättehän, Blues Brothersin tapaan ”get the band together”! Parikymmentä tuntia elämästä lohkaiseva tarina etenee enimmäkseen loogisesti ja mielenkiintoisesti, vaikka turhien animaatioiden ryydittämää galaksienvälistä sompailua onkin mukana loppupeleissä aivan liikaa. Tarinan loppupuolelle on tosin ympätty täysin turha ja irtonainen osio, joka tuntuisi suunnitellun alkujaan pelkästään DLC-sisältöä silmällä pitäen.
Jonkin verran aikuistunut mutta edelleen turhan näsäviisas protagonistimme on oppinut vuosien varrella uusia kikkoja imperiumin rivisotilaisen lahtaamiseen. Taisteluasentoja, erilaisia valosapeleja ja sen myötä toisistaan poikkeavia taistelutyylejä on tarjolla reilusti aiempaa enemmän. Tylsänä pelaajana tosin valikoin omani nopeasti, kehitin moisten kykypuut tappiinsa, opettelin tärkeimmät kikkailut ja pidin tyylistäni kiinni aivan loppukahinoihin saakka. Jedi toki hallitsee myös Forcen ja siihen liittyvät monipuoliset hyökkäykset, joskin oma pelityylini painottui selkeästi perinteiseen valosapelimähinään, koska sehän näissä taisteluissa on ehdottomasti parasta – tyylinsä toki itse kullakin.
Niin kuka se ampuikaan ensin?
Imperiumin vastarintaa tulee vastaan paljon, mutta onneksi vielä elokuviakin typerämpiä Stormtrooper-perussolttuja sekä näiden tujumpia tovereita on enimmäkseen hauska lahdata. Tokihan taistelu voisi olla sujuvampaa, nykyisellään esimerkiksi kohteen valinta heittää ajoittain pahasti kapuloita rattaisiin. Myös identtisiä lopetusanimaatioita viljellään turhan paljon, mutta tämä vastaava ongelma ilmenee jokaisessa keinotekoista tyylikkyyttä haeskelevassa toimintapelissä, ei siinä. Kohtuullisen monimutkaisten taistelukontrollien opettelussa menee aikansa, varsinkin jos moisia haluaa viljellä laaja-alaisesti. Oppimiskäyrä on onneksi kohdillaan ainakin perusvaikeustasolla tahkotessa eikä suurempia vastoinkäymisiä etenemisen suhteen tullut vastaan missään vaiheessa, ainakaan taistelukohtaamisten osalta.
Suurimmat matkan varrella sattuneet etenemisen hidasteet voi pistää huoletta heikon pelisuunnittelun piikkiin. Muutamissa kohdin pulmat ovat vain turhan epäselviä tai kaukaa haettuja, tai sitten joku ratkaiseva yksityiskohta – vaikkapa kapea Calin mentävä aukko kalliossa – jäi huomaamatta. Turhia kuolemia sattui matkan varrella useaan otteeseen ihan vain, koska mahdollinen etenemisreitti oli keinotekoisesti rajattu ja näennäisen turvalliselta tuntuva taso veikin yllättäen manan maille. Lentoliskojen jaloissa roikuskellessa puolestaan ei ole mitään hajua siitä, kuinka kauas tai minne niillä olisi tarkoitus lentää – oikeaa valinnanvaraahan näissä kohtauksissa ei ole lainkaan.
Lukuisat eri planeetat suorastaan pursuilevat keräiltävää sälää, mikä saa jälleen kerran ”kerää kaikki” -henkisen pelijournalistin sangen ahdistuneeksi. Alueet ovat aiempaa avoimempia kykyjen karttuessa ja uusien kulkuväylien auetessa aitoon metroidvania-henkeen. Mukaan on heitetty käytännössä kaikki 2d-tasohyppelypeleistä tutut etenemistavat seinäjuoksuista tuplahyppyihin, ilmapyrähdyksiin ja tarttumakoukkuihin saakka, siirretty ihanan toimivasti kolmiulotteiseen miljööseen. Mahtavia onnistumisentunteita tarjoava liikkuminen onkin lähestulkoon parasta mitä Survivorilla on tarjota, joskin ne vaikeimmat tähän liittyvät haasteet jäivät allekirjoittaneelta edelleen odottamaan suorittamista.
Mitä sitten keräiltävään sälään tulee, niin sehän ei tarjoa sanottavasti lisää itse pelikokemukseen tai -mekaniikkoihin, mutta toki Calin, BD-1:n ja valosapelin tuunaamisesta kiinnostuneet ovat aarteista taatusti mielissään. Palkkasoturin tehtävät puolestaan puuduttavat helppoudellaan ja "matkaa sinne, katso animaatioita, tapa vihu, matkaa takaisin, katso animaatioita" -henkisellä yksitoikkoisuudellaan, suoraan sanottuna en ymmärrä miten jaksoinkaan teilata kaikki tarjolle heitettävät kohteet.
Listataan sitten niitä bugeja tähän
Mennäänpäs sitten siihen isoimpaan ongelmaan, eli Star Wars Jedi: Survivorin suoranaiseen keskeneräisyyteen. Kehittäjien armoton kiire pusertaa tuotos valmiiksi näkyy aivan kaikessa jopa siinä määrin että Survivor tuntuu hetkittäin takapakilta mainioon edeltäjäänsä nähden. PlayStation 5 rummuttaa SSD:n mukanaan tuomia olemattomia latausaikoja, mutta siitä huolimatta Cal joutuu odottelemaan pitkät tovit Pyloon-saluunan oven takana sisätilojen latautumista. Vielä oven auettua valoefektit ja tekstuurit latautuvat ruudulle selkeällä viiveellä – sama ruljanssi on edessä ulos mennessä.
Performance-grafiikkamoodin pitäisi luonnollisesti tehdä ruudunpäivityksestä sukkelampaa, mutta tästä huolimatta meininki on avoimissa ulkotiloissa usein hävettävän ala-arvoista, itselleni paikoitellen lähestulkoon pelikelvotonta. Julkaisun aikaan ja vielä ensimmäisen korjauspäivityksen jälkeenkin jouduin tahkoamaan peliä HDR pois päältä, sillä ominaisuuden kytkeminen rikkoi kuvan kauttaaltaan. Ainiin, en tainnut mainita vielä äänten katoamista, saati ehkäpä kymmenkunta kertaa sattuneita rehellisiä kaatumisia ja uudelleenkäynnistelyjä.
Olen odotellut aikani arvostelun kirjoittamisen kanssa nähdäkseni, josko paketti saataisiin korjausten myötä parempaan kuosiin, mutta edelleenkään kaikkia ongelmia ei ole saatu kitkettyä pois, tuskin tullaan koskaan saamaankaan. Toistaiseksi ainoastaan loistavia pelejä tehtailleen Respawnin kehittäjiä ei käy tästä syyttäminen, mutta jotain projektin organisoinnissa on mennyt todella pahasti persiilleen, eihän tällainen keskeneräisyys ole muutoin selitettävissä.
Keskeneräisyys ei onneksi heijastu miltään osin Survivorin tunnelmalliseen äänimaailmaan. Erityisesti John Williams -henkinen soundtrack on enemmän kuin kohdillaan, juuri kuten edeltäjässäänkin. Lähestulkoon jatkuvasti taustalla tunnelmoiva orkestraalimusiikki maalailee ilmoille upeasti juuri sitä aitoa Star Wars -tunnelmaa. Valosapelin viuhuminen ei ole koskaan kuulostanut näin hyvältä, ja myös ääninäyttelijät hoitavat hommansa erästä poikkeusta lukuun ottamatta hienolla pieteetillä.
Paljon hyvää, paljon huonoa
Harvoin bugisuus vaikuttaa fiiliksiin itse pelistä näin negatiivisesti, mutta tällä kertaa se harmittaa poikkeuksellisen paljon. Kaikkien teknisten ongelmien ja pienten virhearviointien takana on selkeästi mainio seikkailu, jota on heikoimmilla hetkilläänkin kohtuullisen mukava pelata.
