Nykytyyliin sopivasti Brothers in Arms on jossain määrin tarinavetoinen. Kaikki alkaa ryhmää kuljettavan lentokoneen hajoamisesta ja sitä seuranneesta hätäevakuoinnista. Kohtaus kohtaukselta edetään yksittäisten miesten esittelyllä sopivasti ennen näiden jäämistä saksalaisten luotisuihkun eteen kodin, uskonnon ja omenapiirakan nimissä. Lyhyet välianimaatiot yrittävät puhaltaa henkeä muuten kovin ohuisiin hahmoihin, ja kertojanääni pohjustaa jokaisen luvun lyhyellä mietteellä ennen Bakerin ja kumppaneitten reipasta marssia lyijyä haukkaamaan. Paikoin selostus nousee sellaisiin pateettisuuden mittoihin, että häijyä tekee. Onneksi silmittömät verikekkerit heti perään auttavat unohtamaan kiusalliset hekumoinnit.
Annan pikakiväärin laulaa vain
Pelinä Brothers in Arms yrittää tuoda jotain uutta kovin puhkikaluttuun lajityyppiin. Koska päähenkilö kersantti Baker on ryhmänjohtaja, on hänellä luonnollisesti muutama kaveri, joille voi antaa yksinkertaisia komentoja; heidät voi käskeä kulkemaan Bakerin rinnalla, heittäytymään suojaan, antamaan tulitukea tai rynnäköimään. Heitä ei voi sen sijaan komentaa esimerkiksi heittämään käsikranaattia tai kiertämään talon toiselle puolelle, koska komennot annetaan L1-nappia painamalla, ja pelaajan täytyy pystyä osoittamaan paikkaa, jonne haluaa ryhmän siirtyvän.
Taistelutaktiikka pelissä toimii aina samalla tavalla: osoitetaan ryhmälle paikka, jossa asetutaan suojaan. Kun miehet ovat paikallaan, osoitetaan kohde, jota ruvetaan ampumaan. Kun vihollinen on saatu painamaan päät alas, lähdetään itse kiertämään vihulaisten selustaan, josta iloisesti rallatellen pistetään pojat lihoiksi. Sitten käsketäänkin joukko taas kasaan ja toistetaan, kunnes kenttä on puhdistettu.
Koska laskuvarjojääkärikoulussa ei opeteta muita liikunnallisia temppuja kuin putoaminen, tyssää valiosotilaan matka joskus yllättäviin esteisiin, kuten puolen metrin korkuisiin turvekasoihin, lahoihin aitoihin tai oikein tiheisiin pusikoihin. Tällöin ei auta muuta kuin palata takaisin etsimään pelinkehittäjien tätä tilannetta varten suunnittelemaa reittiä.
Taktiikka – ammu kaikki
Apuna etenemisen suunnitteluun voi joskus käyttää niin sanottua Situational Awareness -näkymää, jolla voi tarkkailla taistelukenttää kirahviperspektiivistä. Ranskan maaseudun kasvillisuus osoittaa tässäkin jälleen inhottavuutensa, sillä vehreät puut peittävät helposti kaiken näkemisen arvoisen. Nuolinapeilla voi vaihtaa tarkkailun kohteesta toiseen, zoomilla pääsee lähemmäs ja tatilla voi valita erilaisen katselukulman. Varsinkaan viimeisestä ei ole mitään hyötyä, koska kamera siirtyy yleensä vähän valoa nopeammin kivimuurin taakse antamatta mitään vinkkiä siitä, missä on vihollinen ja missä olet itse. Kiva idea siis kaatuu kökköön toteutukseen.
Pienet bugit vaivaavat myös. Oma mies voi kesken taistelun tuoksinan päättää juuttua johonkin ruohontupsuun, ja taktiikkanäkymä saattaa hukata kahden metrin päässä lymyävän germaanin. Tällöin täytyy olla hiukan tavallista varovaisempi, sillä normaalistikin yksi luoti voi tehdä elämän hankalaksi. Varsinkin jos luoti on 80-millinen ja sen ampuu taakse vaivihkaa hiipinyt tankki (näinkin on käynyt).
Kuolemasta on onneksi useimmiten helppo toipua. Tehtävien mittaan saavutetaan checkpointeja, ja seuraavan kerran sankarillisesti kaatuessaan Baker pääsee palaamaan edelliseen pisteeseen silloisessa kunnossaan ja silloin hengissä kitkutelleiden miesten kanssa. Täysin satunnaisen oloisesti peli voi tarjota myös mahdollisuutta korjata kaikkien hengissä olevien miesten – mukaanlukien pelaajan itsensä – vammat ennen jatkamista. Tämä mahdollisuus ilmeisesti liittyy jollain tavalla loukkaantumisiin, ainakin joskus tällaista vaihtoehtoa tarjotaan, jos pelaaja kuollessaan sattuu olemaan kuollut.
Kaverit ovat melkoisen sitkeää laatua. Taistelun aikana he voivat kerätä lähietäisyydeltä vyöllisen konekiväärinluoteja ja pari kranaattia, mutta seuraavassa välianimaatiossa he ovat jälleen heittämässä huulta. Kuolo korjaa lopullisesti vain kun käsikirjoitus käskee.
Sota on ihan pimeetä
Teknisesti Brothers in Arms on välimallin suoritus. Grafiikka menettelee, joskin välillä värit ovat niin hämäriä, että tummiin pukeutunutta natsia ei erota taustasta, etenkään jos puoli ruutua täyttävä heinänkorsi sattuu osumaan tähtäimen eteen. Äänet ajavat asiansa, surroundia käytetään liiankin säästeliäästi ja vihollistankkien jyrinä on korvinkuulumatonta.
Omien joukkojen ohjailu on tehty mahdollisimman yksinkertaiseksi, mutta toteutuksessa olisi varaa parantaa. Puoliryhmän komentaminen yli kymmenen metrin päähän itsestä alkaa olla hehtaaripyssyllä sohimista, ja joskus käsky ei mene perille ollenkaan. Lisäksi tekoäly mättää tässä vaiheessa pahasti, koska miehet eivät ymmärrä, että avoimessa maastossa konekivääritulituksen väisteleminen on vaarallista. Käytännössä siis on parasta käskeä miehet roikkumaan perässä ja antaa heille tulikomentoja tarvittaessa. Ja tietysti kiroilla, kun kaveri juoksee ison perseensä kanssa eteen juuri, kun vihollinen on saatu jyvälle.
Eniten potutusta aiheutti pelin tapa sallia tilanteen tallentaminen ainoastaan suoritetun tehtävän jälkeen. Kesken taistelua ei siis voi tallentaa, joten uutta tehtävää ei kannata aloittaa, jos ei ole vähintään tuntia käytettävissä. Itse tahkosin viimeistä tehtävää neljä tuntia, puhkuen ja kiroillen. Checkpointien harvalukuisuus ei mielialaa nostanut, ja kun lopputekstit alkoivat rullata, oli reaktio lähinnä luokkaa: onneksi se on vihdoin ohi.
Sotiminen on kaikesta huolimatta hauskaa, ja tähän sotaan on pakko lähteä ajatuksella. Yleensä viimeistään kymmenennellä yrityksellä alkaa tajuta, että sitä konepistoolimiestä ei saa nitistettyä suoralla rynnäköllä, tai että oikein sijoitettu kranaatti säästää monelta harmaalta hiukselta. Vaikka tätä kirjoittaessani kärsin vieläkin lievästä traumaperäisestä stressioireyhtymästä ("töyrään takanaaarrgghhh..."), alkavat sormet syyhytä toiselle kierrokselle. Näin yhden maihinnousun veteraanina kun voisi olla helpompi johtaa niitä keltanokkia, jotka aina vain lähtevät vapauttamaan Ranskaa ensimmäistä kertaa.
