Tuhat vuotta turpaan tauotta – The Nioh Collection kaipaa vaikeustason valintaa

The Nioh Collection sisältää remasteroidut versiot sarjan molemmista peleistä sekä kaikki tähän mennessä julkaistut lisäosat. Parannettujen tekstuurien lisäksi molemmat pelit pyörivät 4K-resoluutiolla ja korkeammalla ruudunpäivityksellä 120fps asti.

Kauan, kauan sitten

1600-luvun lopulle sijoittuva Nioh on mytologiaa tulviva tarina tusinakasvo William Adamsista, joka metsästää arkkivihollistaan Edward Kelleytä Japaniin ja päätyy keskelle jumalten välistä sotaa. Jatko-osa sijoittuu aikaan sata vuotta ennen Adamsin saapumista ja kertoo miten kaikki sai alkunsa. Lopulta molemmat kietoutuvat yhteen, ja massiivinen kertomus saa hieman selkeyttä – ainakin hetkellisesti.

Mukaan mahtuu myös mystisen amrita-voiman aiheuttama poliittinen valtapeli, Sengoku-ajanjakson päättyminen, sekä katoavien samurai-klaanien välinen sota tulevaisuuden herruudesta. Vaikka molemmat pelit ovat pitkiä, juonta tuntuu silti olevan liiaksikin asti.

Rönsyilevää tarinaa pedataan komeilla ja arvostettavan pöhköillä välianimaatioilla. Vauhdilla nollasta sataan syöksyvä toimintaseikkailu ei kuitenkaan anna armoa mikäli juonesta ei saa kiinni. Onneksi rytmitys pääasiassa toimii, ja perinteitä kunnioittava teatraalisuus vetää linjat suoriksi valtaosan ajasta. Parhaimmillaan sarjan överimmät hetket tuovat elävästi mieleen klassiset animet, kuten Ninja Scrollin.

Tästä huolimatta kokonaisuutta joutuu täydentämään pienistä tekstinpätkistä, joita löytyy ripoltetuna ympäri maailmaa. Minimalistinen lähestymistapa on lainattu Dark Soulsista, mutta siinä missä FromSoftwaren mestariteokset tuntuivat surumielisiltä muistutuksilta rappeutuneista ihmiskohtaloista, Nioh:ssa rippeiden kerääminen tuntuu päälle liimatulta.

Juonentyngät harvoin lisäävät mitään tarinaan. Valtaosa kuolleiden sieluilta löydetyistä viesteistä ovat varoituksia tulevista koitoksista. Kaikki eivät suinkaan ole huonoja. Välillä vastaan sattuu aidosti koskettavia hetkiä, kuten hädissään kuolleen miehen viimeinen toive perheensä pelastumisesta. Mutta jokaista liikuttavaa hetkeä tasapainottaa kymmenet tahattomat naurahdukset. Erityisesti ne, joissa hahmot kuvailevat miten heitä syödään elävältä, ovat ilahduttavan kaheleita. Näissä lähin sielunveli löytyy vanhojen Resident Evil -pelien juustoisista päiväkirjoista.

Kivikasvot matkalla

Pelin suurimmaksi ongelmaksi kuitenkin muodostuu tympeät päähenkilöt. Ensimmäisen osan Adams on kuin bulkkitavarana hankittu murjottaja, joka traagisesti syntyi vailla personaa. Jatko-osassa pelaaja saa vapaat kädet oman hahmonsa luomiseen, mutta lopputuloksella on niin vähän merkitystä kokonaisuuden kanssa, ettei tästäkään saa paljoa irti. Itsensä näköinen sankari on toki mielenkiintoisempi kuin tuhat kertaa nähty klisee, mutta pinnallinen kasvojenkohotus on harmillisen kosmeettinen.

Mekaniikoiltaan Nioh:t lainaavat armotta FromSoftwaren sarjasta. Toisin kuin Dark Soulsissa, niissä ei kuitenkaan seikkailla avoimessa maailmassa, vaan perinteisemmin putkijuoksua muistuttavissa kentissä. Edistyminen on myös lukittu muutamaan alueeseen kerralla, joten Soulsin tapaan ei pysty hyppimään eteenpäin, jos vain rahkeita riittää. Kentät ovat laajoja ja täynnä salaisuuksia, mutta niiden tutkiminen on harvoin ilahduttavaa puuhaa turhauttavan korkean vaikeustason vuoksi.

Pienikin epäonnistuminen johtaa hetkessä kuolemaan, ja viikatemies kylvää armotta vähäisenkin edistymisen. Välietappeina käytetään pyhättöjä, jotka toimivat myös yleisinä keskitettyinä paikkoina kokemuspisteiden ja tavaroiden hallinnassa. Näitä kivipilareita asuttavat pienet kodama-henget ovat ensimmäisen teoksen harvoja valopilkkuja. Jatko-osassa on kuitenkin päätetty ottaa enemmän irti sarjan komediallisista aspekteista, jonka ansiosta uudet henget ja demonit ovat astetta hurmaavampia kuin edeltäjässä.

Vaikeaa vaikeuden vuoksi

Korkeaa vaikeustasoa korostaa myös Nioh:n armoton kömpelyys, joka tuntuu tahalliselta. Vaikka aseita on valittavaksi kokonainen arsenaali, niin molempien pelien hahmot liikkuvat kuin täit tervassa. Miekkojen ja kirveiden heiluttamisessa menee pieni ikuisuus, jolloin viholliset tietenkin pistävät pataan armotta. Mitä enemmän tiettyä asetta käyttää, sitä paremmaksi myös tunneside muodostuu sitä kohtaan. Tällä on tosin harmillisen vähän vaikutusta mihinkään, sillä molemmat sarjan pelit puskevat päälle jatkuvalla syötöllä uusia välineitä joka kulman takaa. Lopulta sitä huomaa vain tuijottavansa puuduttavia lukuja ja tilastoja toivoen jonkin niistä antavan edes hetkellisen ylilyöntiaseman armottomassa kurituksessa.

Harmillisesti osuma-alueet ovat parhaimmillaan leväperäisiä, eikä koskaan voi olla varma milloin satunnainen pikseli vie tuhkatkin pesästä. Kilpailijoiden hienostunutta kokemusta on turha hakea, eikä näin ollen pelin turhauttavan korkealle vaikeustasolle löydy perusteita. Aivan liian usein joutuu palaamaan takaisin alkupäähän, koska paikallinen apinahirviö sattui jotenkin osumaan nyrkillä seinän läpi.

Nioh jatko-osineen olisi parempi sarja, jos siinä voisi valita vaikeustasonsa. Nyt se tuntuu vaikealta vain vaikeuden vuoksi, mikä taas on aikansa elänyt ideologia.

Edelleen nätti kuin sika pienenä

Audovisuaalinen puoli kuitenkin pelastaa: PlayStation 5 saa nimikkeet näyttämään häkellyttävän komeilta. Erinomainen 120 hertsin päivitysnopeus antaa sarjalle viimeinkin sen ansaitsemat raamit. Korkeampi resoluutio paljastaa kuitenkin kankeat animaatiot entistä selkeämmin. Niin sankarien kuin rivipahisten liikehdintä on tönkköä ja mielikuvituksetonta. Onneksi kuitenkin isompien hirviöiden liikkeissä on paljon ihasteltavaa. Myös Akihiro Manaben kaunis musiikki ansaitsee suitsutusta. Remasteroitu ääniraita ja tehosteet ovat nekin omaa luokkaansa. Teknisellä tasolla kokoelmasta on vaikea sanoa yhtäkään poikkinaista sanaa.

Nioh on kunnianhimoinen sarja, josta haluaisi pitää enemmän kuin pystyy. Team Ninjan neitsytmatka on auttamatta vanhetunut nopeasti verrattuna kilpailijoihin, mutta jatko-osa edustaa isompaa harppausta eteenpäin. Sen ongelmat ovat kuitenkin perustuksissa asti, erityisesti kömpelössä käyttöliittymässä ja uskossa, että vaikeusasteen täytyy olla korkea vaikka mikä tulisi.

Kokonaisuutta on satunnaisesti hauska tahkoa, mutta kaukaisiin serkuksiin verrattuna se ei kertaakaan herätä samoja riemuntäytteisiä oivalluksia. Mikä on harmi, sillä mystisen fantasiamaailman mytologia on täynnä kiinnostavaa tutkittavaa. Nyt siihen on melkein mahdoton päästä käsiksi, paitsi kääntymällä Wikipedian puoleen.

Genren fanit voivat kuitenkin huokaista helpotuksesta. Nioh-kokoelma on hintansa väärti asiaan vihkiytyneille. Mikäli FromSoftwaren ninja-seikkailu Sekiro on jo loppuunkaluttu, tarjoilee Team Ninjan tehopakkaus tuntikaupalla harmaita hiuksia. Muille sitä onkin vaikeampi suositella, vaikka kuinka haluaisi.