Elämme synkkiä aikoja. Vaikka viime vuosina julkaistujen hittipelien
määrä ja monipuolisuus on hämmästyttävä, niitä tuntuu yhdistävän yksi
asia: synkkyys. Paras esimerkki tästä lienee markkinavoimille sielunsa
myynyt prinssi, jonka kehnomman jatko-osan myyntiluvut ovat yllättäen
kohentuneet edeltäjäänsä nähden. On siis ihan mukavaa, että välillä
näkyy myös vähemmän angstisia tapauksia. Ty the Tasmanian Tiger 2: Bush
Rescue on tasoloikkapeli sieltä perinteisimmästä päästä. Spyro- ja
Crash Bandicoot –sarjojen vanavedessä hiippailevan aussitiikerin
ensiesiintyminen nähtiin kolmisen vuotta sitten kaikilla alustoilla,
mutta se ei säväyttänyt pelaavaa yleisöä sen enempää kuin
lehdistöäkään. Tiikerillämme olisi siis rutkasti petrattavaa
ansaitakseen paikan Jak- ja Ratchet & Clank –sarjojen vierellä.
Ty goes GTA?
Lyhytnimisen sankarimme seikkailut alkavat jälleen, kun ykkösosassa
vangittu Boss Cass pääsee karkaamaan vankilastaan. Hän perustaa valtion
saavuttaakseen diplomaattisen koskemattomuuden, eikä Ty pörröisine
ystävineen ei pääse sulkemaan roistoa takaisin selliinsä. Ennen pitkää
Burramudgeen asukkaat huomaavat olevansa ongelmissa Cassin ja hänen
liskokelmiensä kanssa. Onneksi apu on lähellä: Bush Rescue –toimiston
sankarit ovat ottaneet hengenasiakseen pelastaa kaupungin ja
lähialueiden asukkaat kaikilta ongelmilta, olivat ne miten pieniä
tahansa.
Kevyt juonentynkä ei tarjoa kummoisiakaan kehyksiä pelin tapahtumille.
Suurimmaksi osaksi pelaaja kulkee vapaasti pelimaailmassa suorittamassa
päätarinasta irrallisia tehtäviä. Autoteiden avulla toisiinsa
sidottujen pelialueiden välillä liikutaan runsaasti, koska useimmilta
alueilta löytyy parin päätehtävän lisäksi vain muutama satunnaisen
oloisesti sijoiteltu keräilytavara. Niistä ei ole juurikaan iloa
edistysmittariin kertyviä prosentteja lukuun ottamatta. Tekemisen puute
ei kuitenkaan ihan heti iske, sillä pinta-alaa useimmilla alueilla on
runsaasti. Lähemmällä tarkastelulla niiltä usein löytyykin muutama
piilotettu tehtävä. Muutenkin lisämateriaalia pelistä löytyy runsaasti,
sillä päätarinan jälkeen pelialueesta on vielä tutkimatta lähes puolet.
Tasosuunnittelu on yksi pelin heikoimpia puolia. Kaikki
tasot kärsivät putkimaisuudesta, mutta outoa kyllä, välillä on hankala
löytää uusia kulkureittejä ja eteneminen takkuilee. Vielä
harmittavampaa on se, että yhdenkin harhaloikan takia saattaa joutua
pelaamaan samaa kohtaa uudelleen tuhottoman monta kertaa, ennen kuin
pääsee eteenpäin. Pitkästyttävien tasoloikkakenttien palkinnotkaan
eivät päätä huimaa, sillä pelaaja yleensä palkitaan vain
ikävystyttävällä välianimaatiolla.
Bumerangilla liskoja turpaan
Mikä sopisikaan hassusti australialaisittain murtavan karvaturrin
tassuun paremmin kuin bumerangi? Kaksi bumerangia. Vihollisten
kurittamisen osalta hampaisiin asti aseistettu Ty luottaa monenlaisten
bumerangiensa ohella purukalustoonsa. Tehonsa lisäksi liskojen
järsimisen etuna on jokseenkin hämärän peittoon jäävä kombosysteemi,
joka kohentaa pelaajan kassavirtaa. Vihollisten löylyttämisestä saa
opaaleja, jotka käyvät valuutasta paikallisissa liikeyrityksissä.
Enimmäkseen pelaajan käteisvarat kuluvat uusiin aseisiin. Vaikka
useimmat niistä eroavat toisistaan kantaman ja tehonsa puolesta, niin
monilla niistä on myös erikoisominaisuuksia, jotka saattavat olla
tarpeellisia jonkin tehtävän suorittamiseen. Esimerkiksi
jääbumerangilla pystyy jäädyttämään pieniä lauttoja veteen tai
jäähdyttämään kuumia kivipaasia. Ideasta olisi kuitenkin saanut ottaa
reilusti enemmän irti. Tällaisenaan erikoistaidoista ei juuri hyödy
satunnaisia ekstraopaaleja lukuunottamatta.
Tehtävien suorittamisessa lukuisat minipelit kaappaavat tavanomaiselta
tasoloikinnalta leijonan osan. Vaikka ne eivät häikäise
omaperäisyydellään, ne eivät ole kokonaisuuden heikointakaan antia,
vaan antavat miellyttävästi lisämaustetta rutiinitasojen ohessa.
Tykkitornien, autojen ja sukellusveneiden lisäksi Ty pääsee myös
helikoptereiden puikkoihin. Helikopteritasot jäävät minipeleistä
erityisen positiivisesti mieleen; yksinkertaisesta perusideasta ne
toimivat odottamattoman hyvin. Karting-autoilu sen sijaan on
sisällytetty pakettiin lähes kokonaan tarinamoodista irrallisena,
vaikka kilpailuihin voi ottaa osaa myös pääpelimoodin kautta. Niissä
pelaaja asettuu koneen ohjaamia tekoälykuskeja vastaan ja yrittää
rikkoa kierrosajat samalla väistellen konekuskien ammuksia.
Karting-moodi kuitenkin jää kauas muista vastaavista peleistä, eikä sen
parissa yleensä viihdy tovia pidempään.
Hilpeä pakkaus
Kuten arvata saattaa, graafiselta ulkoasultaan peli on suunnattu
vetoamaan nuorempiin pelaajiin. Sarjakuvamainen, tyyliltään Spyro the
Dragon –pelejä muistuttava, pelimaailma toimii kohtuullisen hyvin, eikä
veikeitä eläinhahmoja tuijotellessa ainakaan masennus iske. Toteutus ei
kuitenkaan ole huippuluokkaa; ajoittain pelaajat saavat kärsiä
suttuisista tekstuureista, kulmikkaista hahmomalleista ja animointi
myös tuntuu kömpelöltä. Aurinkoisessa ilmiasussa kuitenkin on
jonkinlaista vetovoimaa, sillä se tukee pelin muutenkin kovin
positiivista tunnelmaa.
Pelin ääniraita kärsii
keskinkertaisten pelien yleisemmästä ongelmasta: toivottomasta
tavanomaisuudesta. Musiikkia ei voi kehua erityisen mieleenpainuvaksi,
eikä se muutenkaan vakuuta säveltäjän teknisistä taidoista.
Ääninäyttely sen sijaan on oikein kelvollista luokkaa; Ty ja kaverit
kuulostavat persoonallisilta, eikä näyttely aiheuta vanhemmillekaan
pelaajille myötähäpeää. Dialogi on humoristisesti kirjoitettua, mutta
valitettavasti suuri osa vitseistä menee hukkaan lokalisoinnin puutteen
takia. Tilaääni toimii vakuuttavasti, eikä äänistä löydy paljoa
moitittavaa.
Vähään ne tyytyvät
Ty the Tasmanian Tiger 2:sta ei ole haastajaksi PS2:n tasoloikkapelien
parhaimmistolle. Se on paljon velkaa kilpakumppaneilleen, etenkin
Spyro-sarjalle, eikä nimelliset uudistukset riitä tekemään puhki
kulutetusta perusideasta kiinnostavaa. On kuitenkin ilmeistä, että
siitä ei ole yritetty tehdä haastajaa synkistelevälle Jak-sarjalle tai
sci-fi –henkiselle Ratchet & Clankille. Sen söpöilevä ulkoasu ja
karvaiset eläinhahmot osoittavat, että se on selvästi osoitettu
huomattavasti nuoremmalle ikäpolvelle. Vaikka kielimuuri saattaa
vähentää pikkupelaajien kiinnostusta aussitikrua kohtaan, vanhempien
kannattaa harkita sen poimimista alekorista, jos lapsilta löytyy
tarvittava kielitaito.
