Valopyssyilyt sikseen
Aluksi ilmoitettakoon, että reilun vuosikymmenen takaisella Area 51
-valopyssyräiskinnällä ei ole juuri mitään tekemistä tämän uutukaisen
kanssa - nimeä, tapahtumapaikkaa ja julkaisijaa lukuun ottamatta. Niin,
ja tässäkin ammutaan avaruuden asukkeja sekä muita kaikenmaailman
mutantteja. Midway on
herättänyt vanhan nimikkeensä henkiin, ehostanut sitä teknisesti ja
jättänyt pistoolileikit muille. Jälkimmäinen ratkaisu on sääli sinänsä,
sillä hyviä - muita kuin Namcon - valopyssypelejä ei ole koskaan liikaa.
Tämä Area 51 tulee tietokonepuolen suuren ja mahtavan, ensimmäisen Half-Lifen
muotista. Kevyt tiedemiesteema yhdistettynä suoraviivaiseen ensimmäisen
persoonan räiskintään ei ole mikään uusi saavutus markkinoilla, kuten
ei moni muukaan Area 51:n ominaisuuksista. Pelistä löytyy kaikki
itseään kunnioittavan konsolirymistelyn puitteet yksinpelikampanjasta
verkkomättöihin, mutta turhan keskinkertainen toteutus syö
mielenkiintoa ja pelausintoa suurella lusikalla.
Työpaikkana alue 51
Jatkuva työskentely ufojen ja muiden yliluonnollisuuksien parissa
voinee ajaa kenet tahansa mielettömiin tekoihin. Nyt koko maapallo on
vaarassa, kun muuan tiedemies päästi Area 51:llä valloilleen viruksen,
jolle altistuneista tulee ihmissyöjämutantteja. Lyhyessä ajassa miltei
koko laitosväki on mutageenin vaikutuksen alaisena. Tekoon syyllisen
Dr. Winston Crayn motiivi vaikuttaa vähintäänkin hämärältä, mutta ei
välttämättä perusteettomalta. Paikalle tilannetta selvittämään
lähetetään jenkkien huipputekninen Hazmat-kommandoryhmä, joka tosin
kokee varsin pian karun kohtalon tullessaan mystisesti teurastetuksi.
Mikä tappoi sotilaat? Varmaan kuolemaan, joukon rippeitä pelastamaan,
osoitetaan pienempi yksikkö, mutta tällä kertaa vahvistuksena ovatkin
pelaajan ilmiömäiset selviytymistaidot, unohtamatta myöskään David Duchovnyn näyttelijäntaitoja.
Pelaaja ohjaa ryhmän spesialisti Ethan Colea, joka muistuttaa aika tavalla Half-Life -pelien Gordon Freemania,
joskaan ei ulkonäöltään. Molemmat sankarit ovat tutkijoita, jotka eivät
kuitenkaan epäröi tarttua aseisiin tilanteen vaatiessa. Colen
perehtyneisyyttä biokemiaan ei tosin hyödynnetä pahemmin alun jälkeen,
vaan tärkeämmäksi osaksi osoittautuu miehen monipuolinen sotilaallinen
koulutus erityisesti tuliluikkujen käytössä. Hän on nimittäin aivan
ilmiömäinen ampuja, kuten Freemankin. Seuraksi turmioretken
alkumatkalle lähtee mukaan kolme muuta sotilasta, joiden esittely olisi
silkkaa ajan- ja tilanhukkaa, sillä heidät tapatetaan naurettavan
lyhyellä aikavälillä ensimmäisen pelitunnin aikana. Tiimityöskentelyä
löytyy myöhemminkin, mutta kovin vähissä määrin.
Cole
poukkoilee mittavaa aluetta ristiin rastiin auttaen siinä sivussa muun
muassa tiedemiehiä ja ampuen mutantteja niin maan tuhottomasti. Välillä
koulitaan laitoksen rakennetta kovalla kouralla, otetaan mittaa
välivastuksista ja saadaan kuulla yhtä sun toista ympäröivistä
salaliitoista. Tuttua huttua. Vieläpä edelleen Half-Lifen tapaan,
laitoksella vaikuttavat useat eri voimat. Eri vastukset eivät ole
liitossa pelaajaa vastaan, vaan saattavat mitellä keskenäänkin.
Perusvastarinnan muodostavat mutageenisoidut työntekijät ja vartijat,
joilta saattaa jopa löytyä aseita, kun taas Illuminati-kommandot
edustavat haastavampaa vihollissäätyä. Sen lisäksi, että heidän aseensa
ovat tavallista tehokkaampia, pirulaiset osaavat muuntautua
näkymättömiksi ja kestävät useamman luotisarjan. Rosswellin seuduilta
ensikerran tavattuja pieniä harmaita avaruusmiehiä pääsee myös
mättämään, sillä Area 51 pitää sisuksissaan kokonaisen ufosiirtokunnan.
Jätkä on mutantti
Lahtausta helpottamaan Colelta löytyy parin plasmakanuunan ohella
pistooli, rynnäkkö- ja tarkkuuskivääri sekä haulikko, joilla kullakin
voi ampumisen lisäksi huitaista päin näköä. Taistelusysteemin
kohokohdan muodostaa kuitenkin aivan toinen voima; myös päähenkilömme
altistuu pelin aikana mutageenille, mikä avaa pelaajan käyttöön
eläimellisen vahvuuden. Pyssyillä räiskimisen voi vaihtaa nopeasti
kynsimiseen ja ötökkähyökkäyksiin mutanttina. Tämä tekee taisteluista
hieman monipuolisempia, mutta tarvetta vaihtelulle ei varsinaisesti
ole, sillä yksin kummallakin tyylillä pärjää.
Metroid Primen
tavoin ympäristöjen tutkiminen on osa seikkailua, tosin tässä ei
niin merkittävä. Colella on ranteessaan kellon sijaan huipputekninen
skanneri, jolla saa hankittua tietoa ympäristöistä ja vastaantulevista
hahmoista. Nopealla tsekkauksella nokkela hazmat-kommando selvittää
ilman happipitoisuuden, tiedemiesten taskujen sisällön ja vaikka
veriryhmän. Tästä on saatu revittyä myös huumoria ja lisäksi laitteen
tiedoilla on säilytysarvoa. Veriryhmät on mahdollista yhdistää
toisiinsa, eli käytännössä joku aiemmin skannattu tuttu voisi tulla
vastaan mutanttimuodossa. Näitä ei tosin pahemmin ilmene kuin juonen
puitteissa, ja muutenkin skanneria käytetään vain asiakirjojen tai
näyttötaulujen skannailuun, mikä salaisuuksien avaamisesta huolimatta
on kovin tylsä ratkaisu.
Verkossa pääsee mittelemään
maksimissaan 16 pelaajan kesken. Testausajankohtina Euroopan seudulla
näkyi vain alle kymmenen palvelinta, joista onneksi useimmat kaikille
avoimia. Verkkokoodi toimii kohtuullisen hyvin: pahempaa viivettä ei
ollut ulkomailla pelattaessa havaittavissa, mutta tilanne saattaa olla
toinen täyden pelaajamäärän mittelyissä. Pelimuotona löytyy
perinteisten moodien, kuten lipunryöstön ja joukkotappokestien lisäksi
erityinen Infection-tila, jossa yksi pelaaja aloittaa virusmutanttina
tarkoituksenaan tartuttaa vastustajia. Kyseistä moodia ei tosin päässyt
palvelinmäärän rajoittuneisuuden vuoksi testaamaan, mutta paperilla se
vaikuttaa vähintäänkin omaperäiseltä. Moninpelikartat ovat pääosin
muokattuja versioita yksinpelikampanjan tiloista.
Ei häävi valinta
Inevitable Entertainmentin
tytöt ja pojat ovat saaneet aikaiseksi ihan mukavannäköistä grafiikkaa
suoltavan pelimoottorin. Hahmo- ja asemallit ovat sekä
yksityiskohtaisia että pehmeäreunaisia. Seinä- ja muut
objektitekstuurit taas eivät tarkkuudellaan pääse loistamaan, minkä
tosin tummanpuhuvat kentät peittävät tehokkaasti. Todella synkät, usein
harmaansinertävät ja mustansävyiset maisemat taasen aiheuttavat
pupillien laajentumisen ohella hieman masentunutta fiilistä
räiskimiselle. Pimeänpelko on täysin turhaa, kun jännitystä ei löydy
lainkaan. Area 51 on muuten vain tehty perin synkäksi.
Audiopuoleen taas on selvästi käytetty paljon rahaa, mutta sijoitus ei
tällaisenaan maksa itseään takaisin. Esimerkiksi päähenkilön ääneksi on
pestattu verrattain kova nimi, television X-Files
-sarjasta tuttu David Duchovny, jonka ulosanti on kuitenkin yhä sitä
samaa jäykänkuuloista muminaa. Herran fanit varmaan arvostavat
osallistumista tällaiseen scifi-seikkailuun, mutta muutoin rooliin
olisi voitu ottaa joku selvemmin puhuva tai edes kiinnostava ääni.
Muilta osin näyttely on ihan hyvällä tasolla, ja kuuluisuuksia
tunnistaa enemmänkin. Ainoastaan alieneiden efekti-englanti on
rasittavaa kuunneltavaa. Samoin aseiden äänet voisivat kuulua kovemmin,
mutta saa näilläkin kuulovaurion aiheutetuksi tarpeeksi kovalla
äänenvoimakkuudella.
Area 51 lainaa kovasti pelillisistä
lähteistä sieltä täältä, tuoden itse vain esille PlayStation 2:n
tasolla hyvää teknistä ulosantiaan. Koko pakettia vaivaa
mitäänsanomattomuus ja turhan perinteinen käsittely jokaisella
osa-alueella: mikään ei ole järin huonoa, mutta ei edistyksellistäkään.
Tämä on sääli, sillä suoritus olisi parantunut kummasti vireämmällä
graafisella suunnittelulla ja ripauksella omaperäisyyttä. Kaikesta
huolimatta Area 51:n kohtuullinen, noin kymmenen tunnin
hengähdystauoton räiskintäreissu menee välipalana fps-toiminnan
ystäville.
