Assassin's Creed: Rogue on sisällöltään lähes identtinen teos nelososa Black Flagin kanssa. Karibianmeri on toki vaihtunut 1750-luvun kylmään Pohjois-Amerikkaan, mutta painopiste on yhtä kaikki merellä ja piraattimeiningissä. Vaikka morsmaikkuja ei riitä edes ensimmäiseen satamaan, paatilla seilaaminen uusien alueiden toivossa viehättää.
Rogue ottaa onneksi pesäeroa tarinassa. Teoksen päähenkilö Shay Cormac on assassiinitaidoistaan huolimatta sodan toisella osapuolella, sillä salamurhaajien ammattiliiton jyrien toimet asettavat viattomia liiaksi vaaraan. Shayn onneksi temppeliritarit eivät katsele liian pahalla anarkistista murhamiestä. Hyvin suora ja yllätyksetön tarina ei valitettavasti tarjoa järin ikimuistoisia hetkiä alun Lissabon-visiitin jälkeen. Etenkin Black Flagia lämmöllä muistelevat saavat kuitenkin riemua Adewalen pikkuroolista.
Merten kauhu
Onneksi Shayn matka loistaa tunnelmapuolella. Edessä häämöttävä lätäkkö, oma uskollinen piraattijengi ja nuottia hipoen hoilattavat merimieslaulut tekevät seilaamisesta upean kokemuksen. Vesistöllä odottavat paattitaistot eivät tälläkään kertaa tarjoa järin syvällistä taktikointia, mutta alusten valtaamisessa on silti oma lystikkyytensä. Valitettavasti rosvoilua on syytä harrastaa puurtamiseen asti, sillä oman Morrigan-aluksen kehittämiseen vaadittavat resurssit eivät kasva puissa. Onneksi rakennusaineita saa myös vihollisleirejä tyhjentämällä.
Sarjan kehityksen huomaa parhaiten mantereelle astuessa. Siinä missä viimeisimmät osat ovat tarjonneet mahdollisuuden kiivetä mitä tahansa pintaa pitkin, Roguessa moinen tekniikka loistaa poissaolollaan. Tarttumiseen kelpaavat pinnat täytyy itse bongata, joten ikkunankarmista roikkuva Shay ei kykene ottamaan otetta ihan mistä tahansa kakkosnelosen törröttävästä naulankannasta. Paluu vanhaan ei onneksi ole huono asia. Etenkin ympäristöön jemmattuja arkkuja etsiessä oppii arvostamaan kiipeilyrajoituksen aiheuttamaa lisäpohdintaa. Muistipalan bongaaminen ei ole juttu eikä mikään, mutta sen saavuttamisessa riittää pähkäiltävää. Alun shokin jälkeen on tunnustettava, että karsitumpi meno tuntuu huomattavasti vapaata kiipeilyä paremmalta.
Myös riviviholliset tuntuvat aikamatkalta turvalliseen menneisyyteen. Siinä missä Originsissa vihulaiset tuottavat haastetta ja päänvaivaa, Roguessa kurmuutettavat ranskalaisrontit tottelevat teräasetta kuin patonki konsanaan. Taistelut perustuvat ajoitukseen, jossa iskun voi torjua vaikka kesken lyöntianimaation. Mätkintä on helppoa ja sujuvaa, mikä tuntuu vaativamman Origins-reissun jälkeen ihan mukavalta.
Pohjois-Amerikka ei kenties ole kokoluokaltaan ihan Egyptin veroinen, mutta tekemistä riittää yhtä kaikki pitkäksi aikaa. Tarinan kanssa saa kulumaan helposti kymmenisen tuntia. Juonikuvion jälkeen pelikello tikittää kaikkien alueiden nuohoamisen ja tavaroiden keräämisen aikana vielä helposti 15 tuntia lisää. Oman laivaston käskyttämiseenkin saa kulutettua vapaa-aikaansa, mutta aneemiselta tuntuvan puurtamisen parissa ei viihdy testihetkeä kauempaa.
Kaunisteltua piratismia
Roguen sisältö on luonnollisesti pysynyt uusioversiossa ennallaan, mutta ulkoasua on ronkittu merkittävästi. Päivitetty versio tarjoaa aiempaa tarkemman grafiikan, horisonttiin yltävän piirtoetäisyyden sekä kirkastetun väripaletin. Vierähtäneitä vuosia ei huomaa merellä seilatessa laisinkaan. Harmillisesti hahmomallit sen sijaan muistuttavat siitä, että vanhuus ei tule yksin. Välivideot ja kanssamatkustajat ajavat asiansa, mutta kaduntallaajia ei sovi kutsua komeiksi.
Ääninäyttely ei varsinaisesti edesauta tilannetta. Hahmojen roolit vedetään perin tunteettomasti ja puolivillaisesti, joten keskustelut eivät tunnu missään välissä luontevilta. Pahiten ongelma korostuu nykyaikaa palaavissa pätkissä, joissa suomensukuinen Juhani Otso Berg ja muut Abstergo-yrityksen jannut höpöttelevät hölmöyksiään. Onneksi 1750-luvulle voi palata nopeasti. Arkista oravanpyörää kokee oikeassa elämässä siinä määrin riittävästi, että mieli vetää takaisin rommipullon, ruorin ja meren pariin.
Assassin's Creed: Rogue on hieno paluu menneisyyteen. Uusioversion ehostettu ulkoasu on mukava plussa, mutta ennen kaikkea peli on ytimessään edelleen timanttia. Black Flagiin rakastuneelle Rogue tarjoaa juuri sitä, missä sarja on parhaimmillaan: merimieslauluja, omien ajatusten kanssa seilaamista ja rommilta tuoksuvaa tunnelmaa. Tarina ei valitettavasti yllä sarjan parhaimpien osien tasolle, mutta hyinen Pohjois-Amerikka korvaa puutteen miljööllään. Black Flagille kuuluvasta viimeisestä tähdestä jäädään tylsemmän päähenkilön sekä The Parting Glass -lopetusbiisin tuoman eron verran.
Ja pakko se on sanoa lopuksi ääneen: nautin Roguesta huomattavasti Originsia enemmän. Onko Rogue parempi teos? Tuskin. Onko Rogue tunnelmallisempi teos? Aye, kapteeni.
