Toivotaan parasta, pelätään pahinta. Tämä on lause, jota voisi toistella lähes jokaista peleihin perustuvaa elokuvaa odottaessa. Kovinkaan montaa hyvää kategorian filmiä ei ole teattereissa nähty, mutta Assassin's Creedin voisi olettaa ylittävän odotukset useammastakin eri syystä.
Näyttelijäkiinnitykset ovat jo itsessään hulppeat, sillä pääosassa nähdään Oscar-ehdokas Michael Fassbender sekä kyseisen pystyin voittanut Marion Cotillard. Eivätkä yhteydet tähän haviteltuun palkintoon lopu vielä siihen, sillä New York Post -lehti povasi siitä kovaa ehdokasta Oscar-taistoihin jo alkuvuodesta. Jatko-osakin on suunnitteilla, joten odotukset ovat korkealla.
Eihän näistä asetelmista lähdettäessä mikään voi mennä pieleen. Vai voiko?
Menneisyyden haamut
Assassin's Creed -pelit kertovat vuosisatoja käydystä taistelusta assassiinien ja temppeliherrojen välillä. Pelaajat asettuvat käytännössä aina "hyvisten puolella" taistelevien assassiinien kenkiin. Seikkailuissa ei hypätä suoraan menneisyyden eri aikakausiin, vaan ne sidotaan tarinaan Animus-nimisen laitteen avulla. Päähahmot kytketään laitteisiin, jotka voivat lukea käyttäjiensä esi-isien geneettisiä muistoja. Historiallisia tapahtumia on nyt eletty uudestaan jo päälle kymmenessä seikkailussa.
Nyt nähtävä filmi nappaa edellä mainituista kuvioista lähes kaiken omaan tarinaansa. On assassiineja, temppeliherroja sekä peliversioitaan hienompi Animus, jonka avulla koetaan menneisyyden tapahtumia.
Aivan ensimmäinen asia, jota valkokankaalta päästään kummastelemaan, on kertauksenomainen teksti Edenin omenasta, assassiineista ja väkivallasta. Mikäli pelit ovat tuttuja, on pätkässä järkeä, mutta muille jo se voi aiheuttaa muutamat päänrapsutukset. Tuo omena onkin tarinassa kovin suuressa osassa MacGuffinina – esineenä, joka herättää kiinnostusta useammassakin suunnassa. Vaikka reliikin ominaisuuksia avataan katsojille, olisi sen syvimmän olemuksen selittämiseen voinut käyttää minuutin jos toisenkin lisää. Tässäkin asiassa pelinsä pelanneet ovat etulyöntiasemassa.
Jaa, nyt sille kävi noin
Michael Fassbenderin esittämä Callum Lynch tavataan filmin alkumetreillä sellissä odottamassa kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa. Hetken päästä Calin suoneen pumpataan myrkkyjä ja hän kuolee. Paitsi ettei kuolekaan, sillä hän herää madridilaisen tutkimuslaitoksen tiloista. Kuinka ollakaan, sankarimme on 1490-luvulla toimineen Aguilar-assassiinin jälkeläinen. Tämän takia mies päätyykin elämään esi-isänsä muistoja Animus-laitteen kautta. Tämän enempää tarinasta en kerro, sillä näissä kuvioissa pyöritään käytännössä koko elokuvan ajan.
Ensin huonot uutiset: juonta ei voi kehua liikaa, sillä paljoa kehuttavaa ei löydy. Suuria käänteitä ja mielenkiintoisia mullistuksia ei tarjota, vaan tarina jää kovin ontoksi. Näistä eväistä olisi voinut saada aikaan paljon, mutta lopputulos on valitettavan lattea ja yllätyksetön tarinaltaan. Harva asia imaisee mukaansa, eikä dialogi ole kekseliästä.
Assassin's Creedin valkokangastarinoiden henkilöhahmot jäävät myös kovin ohuiksi. Tämä pätee jokaiseen sivuhahmoon ja pitkälti myös pääosassa heiluvaan Lynchiin. Lähes jokaisen näyttelijän esittämä tyyppi tai tyypitär kaipaisi lisää taustatarinaa tai jonkin sortin hahmonkehitystä. Näin ollen eri tuttavuuksiin ei kiinny käytännössä lainkaan. Assassiineja ja kumppaneita voisi kaatua oikealta ja vasemmalta, eikä heihin suhtautuisi statisteja suuremmalla kiinnostuksella.
Fassbender, Cotillard sekä vakavanaamainen Jeremy Irons olisivat ansainneet paremman tarinan näyttelijätyönsä ympärille. Kenenkään suoritus ei sykähdytä, mutta eivät puitteet siihen kannustakaan. Lopputulos tuskin monia kehuja ja pystejä kerää, toisin kuin Fassbenderin, Cotillardin sekä filmin ohjanneen Justin Kurzelin edellinen yhteistuotos, Macbeth.
Mutta ne hypyt, katso niitä
Filmin alkupuolella sekä katsoja että pääosan Lynch ovat kumpikin yhtä pihalla, mutta onneksi tarinan toinen puolisko parantaa kokonaisuutta. Ja kuten ennakkotiedoista onkin voinut lukea, sijoittuu raina enemmän nykyaikaan kuin menneen ajan Espanjaan. Tämä on ymmärrettävää etenkin tarinan kannalta, mutta silti harmillista. 1490-luvun maisemat ovat pääosin miellenkiintoista katsottavaa, joten niitä olisi voinut tiirailla pari hetkeä pidempäänkin.
Akrobatiaa ja parkour-taitoja vaativat kohtaukset ovat hienoa katsottavaa ja kenties filmin parasta antia. Myös taistelukoreografiat toimivat parhaimmillaan mainiosti. Peleistä tuttu uskonhyppy on hieno nähdä isolta kankaalta.
Trailereissa ja muussa promomateriaalissa nähty käyttäjäänsä ilmassa roikottava Animus on visuaalisesti paljon viihdyttävämpi kuin peleissä nähty tuoli. Tämä on vain ja ainoastaan hyvä ratkaisu, sillä näin menneisyyden kokemisesta saadaan kosolti näyttävämpää ja kiinnostavampaa.
Erityiskiitosta pitää antaa sille, kuinka uskollinen teos on alkuperäismateriaalilleen.
Ehkä ensi kerralla sitten
Filmillä on hetkensä, mutta se on silti pettymys. Parhaimmillaan valkokankaalla näkyvä toiminta on kohdillaan, ja sen puolesta kyseeessä voisi olla näyttävä kolmen tähden pläjäys. Muilta osa-alueiltaan kehuja ei suuremmin pääse jakelemaan, eikä ole helppo keksiä syitä palata assassiinien elokuvamaailmaan. Ihan hyvä yritys, mutta josko se jatko-osa olisi kuitenkin parempi.
Tällä erää Assassin's Creed toimii paremmin peleinä.
