Riita poikki ja pääkallo väliin
Tarina alkaa, kun pääkallo huuhtoutuu aaltojen mukana syrjäiselle rannalle. Mystinen jumalolento nimeltään Terry on ajautunut kolmen sisaruksensa kanssa pahoihin riitoihin. Suku on tunnetusti pahin, ja sisarukset uhkaavat jopa Terryn kotisaaren rauhaa, joten hän päättää herättää äkkäämänsä pääkallon henkiin, sillä apu on totisesti tarpeen. Hän nimeää luupään Skullyksi, ja täten seikkailu voi alkaa.
Pääkallosta tuli Möykky
Alkuun peli tuntuu rentouttavalta tapaukselta. Kun pelaaja pyöräyttää ohjaamansa pääkallon ensi kertaa liikkeelle, ohjaus tuntuu sangen luontevalta ja rullailu on rentouttavaa sekä hyppiminenkin sujuu kelvollisesti. Momentum on toisin sanoen kohdallaan. Maisematkin miellyttävät, ja musiikki on rentoa, joskaan ei kovin mieleenpainuvaa. Pian kuitenkin selviää, että Skully osaa tehdä muutakin, eikä se ole suoranaisesti hyvä asia.
Pyörivä ystävämme osaa muuntautua kaiken kaikkiaan kolmeen muotoon ja ne esitellään yksi kerrallaan eri vaiheissa peliä. Ihmenelosten Möykkyä muistuttava voimailumuoto tempaisee nyrkillä kivet kumoon ja laittaa viholliset laakista tuhoavan paineaallon liikkeelle. ”Sukkela” muoto puolestaan antaa kyvyn pinkoa kuin Sonic konsanaan ja lisäksi siirrellä palikoita pitkin ja poikin. Viimeisenä esitellään ”kaarimuoto”, jonka myötä pelaaja saa käyttöönsä tuplahypyn sekä kyvyn siirrellä edellä mainittuja palikoita ilmassa. Kykyjä vaihdellaan tarpeen mukaan muta-altaissa, jotka toimivat samalla myös välitallennuspisteinä ja energiapalkin täyttäjänä.
Mieluummin vain pyörisin pitkin ja poikin
Kentissä siis rullaillaan keräten kultaisia lehtiä, jotka avaavat pelin edetessä konseptitaidetta ja muuta mukavaa. Aina välillä ratkotaan myös yksinkertaisia pulmia, jotka ovat lähes poikkeuksetta liian helppoja. Lisäksi eri muotojen kanssa kikkailu tuppaa olemaan paikoin turhauttavaa, koska Skullyn ohjastaminen ei ole Möykky-muodossa kovinkaan sujuvaa. Kontrolleista päätellen lisäkyvyt tuntuvat lähinnä jälkiajatukselta, ja olisikin ollut toivottavaa, että kehittäjät olisivat joko rohkeasti luottaneet pelkkään pulmailuun ja pyörimiseen tai sitten hioneet muita osa-alueita. Vapaasti liikuteltava kamera saattaa kuulostaa ensi hätään hyvältä, mutta siitä muotoutuu todellinen riesa vaikeimmissa paikoissa. Hyppiessä pallona pikkuruisten haavanlehtien päällä toivoisi kameralta jonkinlaista oma-aloitteisuutta, sillä ilman automaatiota pelaaminen kysyy paikoin aikamoista sorminäppäryyttä.
Kenttäsuunnittelun taso puolestaan vaihtelee aivan liian paljon. Kun homma toimii, pelin parissa todella viihtyy. Kun se ei toimi, se aiheuttaa spontaania kiroilua ja hampaiden kiristystä. Empiirinen tutkimukseni osoittaa, että jälkimmäistä on enemmän kuin ensimmäistä.
MC Puhuva T
Skully itse ei puhu eikä pukahda koko seikkailun aikana mitään, joten tietysti aina mukana roikkuva Terry puhuu sitten senkin edestä. Ääninäyttely sinällään on laadukkaasti tehtyä kautta linjan ja matkan varrella kohdattavat, pomotaisteluinakin näyttäytyvät Terryn kolme sisarusta ovat persooniltaan mukavan erilaisia. Välianimaatiot ovat lisäksi toteutettu omalaatuisesti tietokonegrafiikkaa ja stop motion -tekniikkaa yhdistäen ja niitä katselee mielellään. Taustatarina piristää peliä jonkin verran, mutta ilmankin olisi ehkä pärjännyt, sillä Tippa-Terryn jatkuvaa pälätystä kuunnellessa hermot ovat pahemman kerran koetuksella.
Sumujen saari
Skully on valitettavasti niitä pelejä, joiden visuaalinen ilme kärsii Switchillä kohtuuttomasti resoluution ja tehojen laskiessa, etenkin käsikonsolitilassa. Peli käyttää dynaamista resoluutiota, joka laskeutuu välillä melko alhaiselle tasolle, saaden pelin näyttämään sumealta ja paikoin jopa rumalta. Ruudunpäivityksen takeltelultakaan ei vältytä, mutta onneksi ryytyminen ei ainakaan allekirjoittaneella aiheuttanut yhtäkään kuolemaa. Harmin paikka, sillä konsepti sopisi käsikonsolimuottiin hyvin. Fiilis kärsii kuitenkin pahemman kerran rupuisissa maisemissa. Muita versioita en päässyt testaamaan, mutta pikainen katsaus Googlen syövereihin paljastaa, että Skully kannattaa kokea voimakkaammilla alustoilla.
”Ohilyöntejä voi tulla niin elämässä kuin pesäpallossa”
On sääli, että kokemus Skullyn parissa kääntyi niin pahasti turhauttavan puolelle, sillä pelikonseptissa olisi potentiaalia vaikka muille jakaa. Teoksella on hetkensä ja toimiessaan se on mainiota hyppelyviihdettä. Tarinan päätöskin oli lopulta sangen tyydyttävä. Jos pahimmat lastentaudit saadaan siloteltua mahdollisesta jatko-osasta pois, voi lopputulos kääntyä heittämällä kiitettävän puolelle.
Skully ei ole kovin pitkä peli. 18 kenttää kuulostaa paljolta, mutta peli on ohi muutamassa tunnissa. Mikäli hermot vaan kestävät, toimii se pituutensa puolesta oivallisena välipalana ennen loppuvuoden isoimpia projekteja, joskin parempia tasohyppelyitä löytyy markkinoilta pilvin pimein. Tai jos välttämättä haluat pallona pyöriä, aseta pelikonsoliin Super Monkey Ball tai vaikkapa Katamari Damacy.
