Fiilistä etsimässä
MXGP2 toimii malliesimerkkinä italialaisstudion pelintekokaavasta. Pienehkö porukka tehtailee erilaisia kaahauksia sellaista tahtia, että heikompaa hirvittää. Osa tuotoksista kärsii tiiviistä julkaisutahdista enemmän kuin toiset. Uutukainen lipsahtaa epäonnistujien puolelle, sillä lopputulos jättää mielenkiintoisesta lähdemateriaalistaan huolimatta paljon petrattavaa. Kompastuskiviksi muodostuvat etenkin tekninen toteutus sekä liian kliiniseksi ja kankeaksi jäävä yleisfiilis.
Suurin yksittäinen murheenkryyni ainakin Xbox One -versiossa on pahoin ailahteleva ruudunpäivitys. Normaaliolosuhteissa siedettävän rajoilla pyörivät tapahtumat takeltelevat häiritsevästi tiettyjen ratojen mutkaosuuksissa sekä suuremmissa hypyissä. Toisin sanoen niissä kohdissa, joissa menon pitäisi olla erityisen sulavaa oikeiden ajolinjojen ja hyvän ajorytmin saavuttamiseksi. Lisäksi ruuhkatilanteet saattavat kyykyttää pelimoottoria etenkin startissa, kun kaikki 21 pyörää lähtevät matkaan samalta viivalta.
Yleisilme jää ”ihan kiva” -tasolle, joten yskähtelyt tuntuvat käsittämättömiltä. Ympäristöt toki täytetään rautaa kuormittavilla yksityiskohdilla, kuten erikseen animoidulla yleisöllä. Paukkuja näkisi mieluummin kohdistettavan rapaisen kisaamisen kuvaamiseen kuin turhaan taustahälyyn. Sinänsä nätisti mallinnettujen pyörien perästä nousee ainoastaan aneeminen pölypilvi verrattuna tosielämän kuravääntöihin. Parhaiten tunnelmaan pääsee siirtämällä kuvakulman sarvien taakse, jolloin tärähtelevä kyyti välittyy hieman paremmin kotisohvalle asti. Samalla kuitenkin ajaminen ja tilanteiden hahmottaminen hankaloituvat merkittävästi.
Milestonen kaksipyöräisten fysiikkamoottori on selkeästi luotu asfalttiradat mielessä, joten soralla ajaudutaan ongelmiin. Pelaajalle annetaan kiitettävän vapaat kädet muokata kokemusta oman taitotason mukaan, mutta edes realistisimmalla asetuksella päristely ei tunnu järin dynaamiselta. Pyörän ohjastamisessa riittää toki puuhaa, kun manuaalivaihteiden ohella säädetään erikseen etu- ja takajarruja, kytkintä sekä kuskin asentoa möykkyjä mukaillen. Tehokkaan pyörän kaitseminen uraisilla sorapinnoilla pitäisi silti olla yhtä aikaa kammostuttava ja pulssia nostattava elämys, eikä tätä saada välitettyä ruudun läpi. Verkkainen ajorytmin sotkeva ruudunpäivitys sekä aneemiset moottoriäänet sinetöivät kankean fiiliksen.
Tuttua kuraa
Vaikka sisällön määrä ei jätä varsinaista moitittavaa, alkaa kaava tuoksua melkoisen tutulle Milestone-reseptille. Keskiöön nostetaan uramoodi, jossa urakka aloitetaan hitaamman MX2-luokan jämätallista. Studion MotoGP-pelien tapaan tähteyttä tavoittelevan kuskin ei tarvitse jämähtää muiden palkkalistoille, sillä kassavarojen salliessa on mahdollista pystyttää oma tiimi. Käytännössä tämä tarkoittaa pyörän ostoa ja sopivan sponsorin valintaa, eli järin syvällistä managerointia ei kannata odottaa. Kulkupeliään voi viritellä uusilla palikoilla, mutta kehittämiseen ei anneta kovin laajoja työkaluja.
Uran lisäksi taitojaan pääsee testaamaan viime kauden tapahtumia kertaavassa Real Events -moodissa, jossa tavoitteeksi yleensä annetaan nousta riittävä määrä sijoituksia muutaman kierroksen kuluessa. Motocross of Nations -tilassa ajetaan puolestaan isänmaallisessa hengessä, kun kuskit edustavat stadioneillle sijoitetuilla syheröradoilla kansallisuuksiaan. Verkkopuolella tahkotaan yksittäisiä kisoja sekä muokattavia mestaruussarjoja, mutta yhteisöllisten mittelöiden varaan ei pelikokemustaan kannata laskea. Seuran löytäminen osoittautuu jo tässä vaiheessa melkoisen hankalaksi. Tilanne tuskin helpottaa viikkojen vieriessä.
MXGP2 jää harmillisen yhdentekeväksi tuotokseksi. Edellistä osaa pelaamattakin uskallan olettaa, ettei tämänvuotiseen painokseen ole uudistuksia liiemmälti viljelty – sen verran tutulta studion perussapluuna tuntuu. Vähintään tekniset murheet pitäisi saada liiskattua, että päristelystä pääsee aidosti nauttimaan. Näyttävä ja kiivastempoinen laji ansaitsisi huomattavasti kurantuoksuisemman pelin. Tällä kertaa käryää ihan jokin muu kuin santa.
