White Knight Chronicles

Kun White Knight Chronicles julkistettiin vuonna 2006, olivat odotukset korkealla. Ja miksipä eivät olisi olleet: kehityksestä vastasi tunnettu japanilainen Level-5, jonka aiempiin työnäytteisiin kuuluivat muun muassa Nintendo DS:n Professor Layton -sarja sekä Dragon Quest VIII PlayStation 2:lle. White Knight Chronicles julkaistiin lopulta Japanissa joulupäivänä 2008, mutta kesti pitkästi yli vuoden, ennen kuin euroversio näki viimein päivänvalon. Pelinä WKC ei oikein tunnu tietävän, mitä oikeastaan haluaisi olla. Taistelujärjestelmä yrittää kumartaa sekä vuoropohjaisen että reaaliaikaisen tyylin ystävien suuntaan onnistumatta oikein kummassakaan. Toisaalta taas neljän pelaajan yhteistyötila muistuttaa vahvasti PC:n massiivimoninpelejä, kuten World of Warcraftia. Lopulta mitään kovin ihmeellistä tai muistettavaa ei ole tarjolla, joten White Knight Chronicles kannattaa reilusti ohittaa, ellei sitten japsiropen tarve äidy aivan sietämättömäksi.

Kymmeniä tunteja kestävän roolipelin tärkein yksittäinen osa-alue on ehdottomasti tarina, mutta White Knight Chroniclesin kerronta ei missään vaiheessa onnistu tempaisemaan mukaansa. Asiaa ei auta sekään, että roikkumaan jäävä loppuratkaisu on ehkä ärsyttävin kokemus sitten Halo 2:n päätösruutujen. Hieman JRPG-pelien valtaväylästä poiketen White Knight Chronicles alkaa oman hahmon rakentamisella. Muokkausväline on monipuolinen, ja sen avulla voikin loihtia miltei minkälaisen sankarin haluaa. Muutaman tunnin pelaamisen jälkeen huomaa kuitenkin luoneensa pelkän sivuhahmon: oma sankari seisoo tuppisuuna taustalla, kun isot pojat selvittelevät välejään ja edistävät samalla tarinaa. Tästä syystä mikään ei motivoi pelaamaan omalla hahmolla, vaan mieluummin sitä ohjailee jotakuta seikkailun kannalta merkittävää henkilöä. Yksinpelikokemuksen kannalta olisikin ollut parempi, jos oman hahmon rakentaminen olisi puuttunut kokonaan.

Balandorin kuningaskunnassa on syytä juhlaan, sillä prinsessa on tullut tiettyyn ikään. Kesken kestien linnaan kuitenkin hyökätään, ja tavoitteena on Nintendon Mario-pelien malliin kidnapata prinsessa. Hovin viinivarastoa hoitava Leonard ei kuitenkaan vähästä hätkähdä, vaan johdattaa siniverisen neidon linnan kellariin pakoon. Kivisten käytävien uumenista kaksikko löytää suuren haarniskan, joka muuttuu puolivahingossa osaksi Leonardia. Siinä sivussa hyökkääjät kuitenkin onnistuvat tavoitteessaan ja prinsessa viedään vangiksi. Myöhemmin selviää, että kaappaajat tavoittelevat viittä erilaista haarniskaa, joista yhden Leonard onnistui aktivoimaan. Tästä alkaa halki maailman vievä seikkailu, jossa pieni joukko koettaa pelastaa prinsessan. Taustalla on toki muutakin poliittista peliä, mutta siitä huolimatta tarina ei onnistu kohoamaan yksinkertaista pelastusretkeä kummoisemmaksi reissuksi. Hyvänä puolena on kuitenkin se, että kerronta etenee ripeästi sen kummempia jaarittelematta. Ehkä tästä syystä lopputekstejä katsellaan jo noin 30 pelitunnin jälkeen, mutta mieluummin hieman tiiviimpi kerronta kuin sadan tunnin tylsistymisharjoitus.

White Knight Chroniclesin ohjaus on tuttua kolmannen persoonan tavaraa, mutta pelaamisen hienoudet opetetaan laiskasti. Opastusosio ei ole muuta kuin sarja tekstitauluja, joiden lukeminen käy hyvin nopeasti tylsäksi. Valikoissa vietetään muutenkin erittäin paljon aikaa, minkä ei pitäisi tulla yllätyksenä kenellekään japsiropeja pelanneelle. Kaikki pelin osa-alueet kyllä toimivat, mutta silti monikin asia olisi pitänyt toteuttaa pelaajaystävällisemmin. Tavaroita myydään, ostetaan ja päivitetään, mutta valikoissa ei ole mahdollisuutta ostaa takaisin myymiään härpäkkeitä, mikäli myöhemmin huomaa sellaiselle tarvetta. Valikon tai kartan käynnistäminen ei pysäytä peliä, joten yllättävien tappeluiden aikana on pärjättävä sillä, mitä sattuu käsissään kyseisellä hetkellä kantamaan. Omat hyökkäykset voi valita vapaasti, mutta peli ei kerro lainkaan, mitä konstia voi käyttää milläkin hahmolla ja minkä aseen kanssa. Pahimmassa tapauksessa tämä johtaa siihen, että taistelun alkaessa ei voi tehdä muuta kuin seistä avuttomana vieressä ja toivoa tekoälykavereiden hoitavan hommansa. Pelaajan lisäksi mukana kulkee tavallisesti kaksi hahmoa, ja loput jäävät valikkoon reserviksi. Matkan aikana seurueeseen liittyy uusia tuttavuuksia, joskaan kukaan heistä ei ole erityisen kiinnostava. Onneksi yksikään matkakumppaneista ei ole suoranaisesti myöskään ärsyttävä.

Pelimaailma on suurikokoinen ja maisemiltaan vaihteleva, mutta siellä liikkuminen on tarpeettoman hankalaa. Kenttien rakenne on aina labyrinttia muistuttava sokkelo, eikä mikään rohkaise tutkimaan varsinaisen tavoitteen ulkopuolisia paikkoja. Alalaidan pikkukartta on kiva lisä, mutta se ei auta suunnistuksessa ollenkaan. Oikean suunnan nähdäkseen on pakko pysähtyä, ottaa valikko esille ja tarkastella erikseen isoa kuvaa. Minkäänlaisia reittipisteitä ei myöskään voi kartalle merkitä. Kokonaisuutena suunnistus White Knight Chroniclesissa onnistuu, mutta pienillä lisäyksillä siitä olisi voinut tehdä paljon helpompaa. Pikamatkustusmahdollisuus on onneksi auki alusta alkaen, joten kulkeminen paikasta toiseen sujuu ripeästi ja kerronnan rytmi säilyy etenevänä. Joskaan ei aivan ongelmitta: peli ei ole erityisen hyvä kertomaan, mitä se haluaisi seuraavaksi tapahtuvan. Kesken jääneet tehtävät kirjautuvat kyllä erilliseen Quest Log -tauluun, mutta jostain syystä sieltä näkee vain sivutehtävät. Päätarinassa edetäkseen täytyy siis pitää seuraava vaihe joko muistissa tai vaihtoehtoisesti luntata Internetin ihmeellisestä maailmasta.

White Knight Chroniclesin taistelujärjestelmä on kummallinen sekoitus vuoropohjaista perinnettä ja reaaliaikaista kolmannen persoonan tappelua. Ennen jokaista hyökkäystä täytyy odottaa erillisen mittarin täyttymistä, jonka jälkeen iskun voi viimein suorittaa. Tämän seurauksena taisteluissa aika kuluu lähinnä odottaessa. Järjestelmä on myös härskisti epäreilu: vihollinen voi iskeä miltä etäisyydeltä tahansa ja tarvittaessa jopa seinien läpi, mutta pelaajan on ensin siirryttävä tietylle etäisyydelle voidakseen iskeä takaisin. Seurauksena on strategian täydellinen puuttuminen: kannattaa vain seistä vihun vieressä ja laittaa joku matkakumppani loitsimaan parannustaikaa niin kauan, kunnes viimeinenkin vastustaja on saatu kaadetuksi. Leonard voi kutsua avukseen suuren ritarihaarniskan eli White Knight Arkin, joka tuntuu isoja pomoja vastaan hieman liian tehottomalta ja tavallisia vihuja vastaan samalta kuin ampuisi tykillä hyttystä. Jättiritarin avulla taisteluita voi nopeuttaa, mutta yhtään mielenkiintoisemmiksi kähinät eivät silti muutu. Tappeluiden kestoa on hankala arvioida, sillä vihollisten elinvoima näkyy pienenä kristallikiteenä nimen vieressä. Oman seurueen energia ja hyökkäyksien aiheuttama vahinko sen sijaan ilmestyy ruudulle selkeinä numeroina, joten miksi ihmeessä vastustajan elinvoimaa ei voi nähdä samalla tavalla?

Yleensä roolipeleissä käy niin, että taistelussa kaatunut hahmo virkoaa yhteenoton ratkettua. Näin ei kuitenkaan käy White Knight Chroniclesissa, vaan päiviltä päästetty kumppani pysyy poissa siihen saakka, kunnes pelaaja löytää jostain tallennuspisteen tai käyttää siihen tarkoitukseen erityisiä esineitä. Yleensä tämä johtaa peruuttamiseen edelliselle tallennuspisteelle, minkä seurauksena juuri voitetut viholliset ilmestyvät takaisin vastaputsattuun käytävään. Kaikki eri osa-alueet huomioiden on todettava, ettei White Knight Chronicles onnistu miellyttämään sen enempää vuoropohjaisen kuin reaaliaikaisenkaan taistelun ystäviä.

Tarjolla ei ole kuin tasan yksi vaikeustaso, ja sekin on melkoisen helppo. Pelaaminen ei tarjoile haastetta oikein millään osa-alueella, ellei sellaiseksi lasketa taitoa sukkuloida valikoissa ja petrata kärsivällisyyttä taisteluissa. Vaikeustason alhaisuus ei kuitenkaan välttämättä ole huono asia, sillä se antaa pelaajalle mahdollisuuden keskittyä tarinaan ja seikkailemiseen. Tallennuspisteellä vieraillessa masiina raksuttaa joka kerta juuri niin kauan, että latausruudun katseleminen alkaa ärsyttää. Erillisiä välitallennuspisteitä on myös, mutta niiden sijaintia ei huomaa lainkaan pelaamisen aikana. Myöskään pisteiden sijoittelu ei aina ole onnistunutta: kun peli neljän peräkkäisen pomotaiston jälkeen heittää takaisin alkuun, ovat vitsit vähissä. Jostain syystä JRPG-pelien helmasyntinä on jo vuosia ollut tavalla tai toisella huono tallennusjärjestelmä, eikä White Knight Chronicles millään tavalla murra tätä perinnettä.

Omaperäisintä antia tarjoilee moninpeli, joka muistuttaa vahvasti PC:n massiivimoninpelejä. Ensin kirjaudutaan Geo Netiksi nimettyyn palvelimeen, jossa rakennetaan oma kaupunki. Rakenteleminen tuntuu mielenkiintoiselta ajatukselta, mutta on itse asiassa melkoisen tylsää. Omaan kaupunkiin voi kutsua tehtävien suorittamista varten kolme ystävää, mutta jostain syystä pelin sisäinen ystäväluettelo on erillinen PlayStation Networkin vastaavan kanssa. Kuulokemikrofonin ansiosta kommunikointi on onneksi sujuvaa sen jälkeen, kun kaverit vihdoinkin löytävät tiensä samaan paikkaan. Varsinainen pelaaminen on pitkä sarja erilaisia pikkutehtäviä eikä niitä voi suorittaa muuta kuin pääpelissä luodulla hahmolla. Tästä syystä moninpelissä ei voi muuttua isoksi haarniskaritariksi, mikä hidastaa taisteluiden tempoa entisestään. Ystävien kanssa pelaaminen on aina hauskaa, mutta vielä parempi olisi ollut mahdollisuus suorittaa tarinatila alusta loppuun hyvässä seurassa. Nyt muuten hyvä idea jää hieman puolitiehen, koska pelkkien irrallisten tehtävien tekeminen käy sekin ennen pitkää tylsäksi.

Graafisesti White Knight Chronicles on sanalla sanoen epätasainen. Maisemat ovat usein yksityiskohtaisia ja laajoja, mutta vastaavasti piirtoetäisyys on naurettavan lyhyt. Joskus saattaa kirjaimellisesti törmätä isoon peikkoon, joka ilmestyy kuin tyhjästä eteen keskellä autiomaata. Toiminnan siirtyessä isommalle vaihteelle moottori yskii ikävästi ja ruudunpäivitys takkuilee silmin nähden. Värejä käytetään rohkeasti, mikä luo kevyen tunnelman muistuttaen varsinkin Nintendon Zelda-pelejä. Liikeanimaatiot on toteutettu hyvin, mutta jostain syystä oma hahmo onnistuu aina näyttämään siltä, kuin se olisi lainattu suoraan korkeatasoisesta PS2-pelistä.

Äänimaailma on perinteinen ja yllätyksetön. Tehosteet pelaamisen taustalla hoitavat tehtävänsä, mutta eivät ole millään tavalla mieleenpainuvia lukuun ottamatta erilaisia askelten ääniä. Ääninäyttely on kelvollista, mutta jostain syystä alkuperäistä japanilaista ääniraitaa ei ole tarjolla. Ehkä huonosta käännöksestä johtuen puheääni ja ruudulla näkyvät huulten liikkeet ovat lähes kaiken aikaa aivan pielessä. Musiikki on hieman parempaa, ja varsinkin loppusävelmäksi valittu kappale on oikein menevää japsipoppia.

White Knight Chronicles ei loista millään osa-alueella. Tarina ei missään vaiheessa onnistu olemaan kiinnostava, taisteluista leijonanosa menee pelkkään odottamiseen ja audiovisuaalinen anti on auttamatta vanhentunut. Ainoa omaperäinen valopilkku on moninpeli, joka haluaa rohkeasti tarjota jotain uutta konsolirintamalle. Harmillisesti yhteistyötila on päätarinasta irrallinen, jolloin sen parissa viettänevät aikaansa vain kaikkein kovimmat fanit. Jos erikoinen ote moninpeliin kiinnostaa, voi White Knight Chroniclesin poimia kyytiin alelaarista. Muussa tapauksessa peli kannattaa jättää kaupan hyllyyn.