Seikkailu pohjustetaan tarinalla, joka saa käsikirjoittajan kunnianhimon tuntumaan syvällä sydämessä saakka. Maailmaa uhkaa läpeensä paha, ruton lailla leviävä voima, joka saastuttaa kaiken mihin koskee. Niinpä ihmiskunnan kohtalo kaadetaan nuoren ja kokemattoman soturin harteille. Päähenkilömme kuuluu harvalukuisten ratsastajien joukkoon, joka on ajautunut asumaan syrjäiseen kylään kauas muusta väestöstä. Aiemmista peleistä tutut metsästäjät kansoittavat suurinta osaa maailmasta ja suhtautuvat ratsastajiin nyrpeästi. Kummallinen porukka kun ei pelkästään tapa hirviöitä, vaan myös kaveeraa niiden kanssa.
Toivotaan toivotaan
Heiveröisen sankarin suosituskyky nojaakin pitkälti hirviötiimiin, jota voi kartuttaa ryöstöretkillä elukoiden pesille. Mukaan tarttuvista munista kuoriutuu aiemmista sarjan osista tuttuja otuksia, joita mahtuu matkalle mukaan kuusi kerrallaan. Hirviöitä on perinteiseen tapaan tarjolla useaa eri tyyppiä, joita voi hyödyntää tappelujen lisäksi myös seikkailussa. Osa otuksista pystyy esimerkiksi ylittämään kuiluja pitkillä loikilla, kun taas jotkut murskaamaan tielle osuvia kiviä. Noin sadan olion valikoima on persoonattomampi ja eläimellisempi kuin tunnetuimmissa keräilypeleissä. Lisäksi päälukua kasvattavat eriväriset, mutta muilta osin identtisen näköiset versiot samasta hirviöstä.
Ensimmäistä kertaa sarjan historiassa taistelut käydään vuoropohjaisissa merkeissä. Systeemi nojaa tavallistakin voimakkaammin kivi, paperi ja sakset -leikkiin. Hyökkäykset on jaettu kolmeen tyyppiin, ja tarkoituksena on opetella kunkin vihollisen suosimat kaavat. Omat eläinystävät valitsevat perusiskunsa kuitenkin itse, joten pelaajan tehtäväksi jää toivoa parasta. Todennäköisyyksiä voi pelata puolelleen valitsemalla oikeanlaisen hirviön oikeaan tilanteeseen, mutta sanomattakin on selvää, että öttimöntiäisten päähänpistojen painoarvo ratkaisevissa kohdissa ei jätä koskaan reilua makua suuhun. Yhteenottoja värittävät ajoittaiset rämpytys- ja tatinpyöritysminipelit, jotka tosin ovat vaikeustasonsa osalta vain muodollisuuksia.
Hahmonkehitys etenee perinteisten kokemustasojen vauhdittamana, mutta järjestelmää on syvennetty mahdollisuudella leikkiä hirviöiden geeneillä. Yhden otuksensa voi uhrata maagisessa rituaalissa, jolloin elikon ominaisuudet siirtyvät toiselle. Halukkaan pelaajan on mahdollisuus käyttää kymmeniä tunteja täydellisiä hirviöitä kehitellen, mutta tarinan läpäisemiseksi ei systeemiin tarvitse koskea.
Tappelumotivaatiota voi pääseikkailun ohella hakea sivutehtävistä – tosin yhtä hyvin voisi vaikka kiillottaa konsolinsa tattia. Roolipelien kliseekirjasta revityt toimeksiannot eivät kokemusta kohenna, mutta muuta ei ole tarjolla. Parit lupaavammat hahmotehtävätkin paljastuvat lopulta vain kevyesti naamioiduksi tusinatavaraksi.
Pirteän pinnan alla
Sankaria juoksutetaan pahan voiman perässä maailman kolkasta toiseen. Kiitettävän kokoisia pelialueita vaivaa mielikuvituksettomuus, mutta visuaalinen toteutus on silti ainoa osa-alue, joka onnistuu ponnistamaan irti sameasta keskinkertaisuuden järvestä. Ympäristöt ovat paikoin ymmärrettävän karuja, mutta rajatummille alueille ja varsinkin kyliin on saatu mahdutettua mukavissa määrin yksityiskohtia. Välivideot ja taistelutehosteet sulavine animaatioineen ovat puolestaan erinomaisen näyttävää seurattavaa.
Teknisellä puolella upotaan kuitenkin paikoin myös suohon. Ruudunpäivitys ja kartan kohteet eivät pysy seikkailun tuoksinassa perässä, joten pelaaja joutuu tuijottamaan harmaita silhuetteja sekä painimaan nykivän kuvan kanssa. Ääniraita ei luo väristyksiä kumpaankaan suuntaan, ja hahmot solkottavat sarjalle ominaisesti japania muistuttavaa siansaksaa.
Selvästi noin 10–15-vuotiaille suunnattu Monster Hunter Stories on peruspätevä japanilaisropellus mukavalla ulkoasulla varustettuna. Tarinan parissa viettää jo 30 tuntia, ja kokonaisuuteen voi upottaa reippaasti lisää – ainakin jos on sattunut kadottamaan paremmat pelinsä.
