Männävuosina pääsi satuhahmojen kanssa samaan kuvaan, kun työnsi pärstänsä Tivolin pahvisten lavasteiden reiästä äidin kameran ikuistettavaksi. Nykyään saman toteutukseen tarvitaan satasen liikkeentunnistin, parinsadan euron konsoli ja kolmenhuntin telkkari. Elämys on tunnetusti arvoltaan mittaamaton – mutta aivan toisella tapaa kuin erään luottoyhtiön mainoksessa.
I'm going to make him an offer...
Yoostar 2: In the Movies taikoo pelaajan olohuoneesta kuvausstudion, josta löytyy lavasteet joka lähtöön. Leffavalikoima kattaa 40 tunnettua rainaa monesta eri genrestä: aloittelevat koomikot voivat kasvattaa risuparran ja heittäytyä Zach Galifianakisin rooliin elokuvan Kaamea Kankkunen kohtauksissa, kun taas toimintaleffojen fanit pääsevät miehistelemään esimerkiksi leffoissa Terminaattori ja Beverly Hills kyttä. Klassikkoja ei ole unohdettu, sillä Kummisetä ja Casablanca kuuluvat niin ikään valikoimaan.
Kameran pyöriessä omat vuorosanat paukkuvat ruutuun karaoketyyliin. Pisteet lasketaan ainakin teoriassa oikea-aikaisen lausunnan ja kuvassa pysymisen mukaan. Todellisuudessa Kinectin eteen saattoi marssittaa mitä tahansa keinutuolin ja norsun väliltä, pistekertymä oli pomminvarmasti satunnainen. Mikäli valmis käsikirjoitus ei miellytä, voi lyödä käsikirjoituksen uusiksi ja vetää homman lonkalta. Ad-lib-moodissa pojohanat pysyvät kiinni, mutta Yoostarin rakettitieteen laskukaavat eivät mitään lisäarvoa annakaan.
Karaoke- tai musiikkipelien puolella Yoostarin 80 kohtausta/kipaletta olisi varsin tyydyttävä määrä, mutta muutaman kymmenen sekunnin kohtaukset kuluvat puhki liian ripeästi. Näyteltävää henkilöä voi vaihtaa, ja kameran edessä voi heilua kahdestaankin, mutta sisältöä on silti liian vähän. Lisäksi joistain leffoista on valittu pätkiä mukaan aivan silmät ummessa, sillä esimerkiksi Rocky-filmien kohtauksissa nyrkkeilyhanskat eivät edes vilahda ruudulla, vaan sen sijaan jupistaan nurkkabaarin takakujilla. Olisin itsekin osannut hoitaa poiminnat paremmin.
...he can refuse.
Yoostar 2:n Akilleen kantapää piilee sen teknisessä toteutuksessa. Valikkojen kahlaaminen on työlästä, ja pelin käynnistämisen ja kuvausten alkamisen välillä kuluu toivottoman pitkä aika. Hyvää sopisi toki odottaa, mutta Kinectin kaappausjälki ei silmää hivele. Kuva on suttuisa, ja rajausalueet täyttyvät rakeista sekä palikoista kuin viiden sekunnin Photoshop-luomus. Toisinaan kokonaisia ruumiinosia puuttuu kuvasta. Tuikitarpeellinen mahdollisuus ladata kuvauspätkät nettiin kuuluu pakettiin, mutta käsittämättömästi hupivideoiden mekkaa, Youtubea, ei ole huomioitu.
Kaveriporukassa tekniikan kömmähdykset peittyvät naurunremakkaan, mutta kovin kauaa ei leffatähteä jaksa leikkiä edes nestetankkauksen voimalla. Vielä nopeammin leffakaraoken uutuudenviehätys hälvenee yksin pelaillessa, puhutaan tunnista tai parista. Kun pistelasku on mitä sattuu, eikä pelimuotoja ole kahta enempää, on Yoostarin etsikkoaika ohi nopeammin kuin voimamies Jouko Aholan ura Hollywoodissa.
