Spider-Man 2 oli takavuosina se kuuluisa poikkeus sääntöön: hyvä lisenssipeli. Kolmannen elokuvan saapuessa teattereihin ei liene siis mikään ihme, että Spider-Man 3 on valtaamassa lähes jokaisen alustan. Sarjan eteenpäin viemisen sijaan Treyarchilla on valitettavasti tyydytty tekemään peli, joka haiskahtaa pahasti puhtaalta oheistuotteelta. Hämisfania tämä ei välttämättä haittaa, mutta muille markkinoilta löytyy parempiakin vaihtoehtoja.

Hämähäkkimies kaiken ties

Jo Spider-Man 3:n ulkokuori paljastaa, että tiedossa ei ole A-luokan eeposta. Peli näyttää hyvin keskinkertaiselta, jos ei sentään rumalta. Merkkejä edellisestä sukupolvesta on havaittavissa kaikkialla, vaikka niitä onkin yritetty peittää tarkemmilla tekstuureilla ja tehosteilla. Temppu ei joistakin onnistuneista hetkistä huolimatta toimi, eikä ruudunpäivitys solju sovitulla tavalla. Selkeänä valopilkkuna päähahmon animointiin on kiinnitetty sen verran huomiota, että Hämähäkkimies liikkuu esikuvalleen uskollisen sulavasti.

Vaikka peli lisenssituote onkin, ei Spider-Man 3:n tarjonta rajoitu elokuvan juoneen. Hämis kohtaa New Yorkin kaduilla, katoilla, viemäreissä ja metrotunneleissa liudan jengiläisiä ja superpahiksia. Tehtävärakenne on selkeä: painamalla back-näppäintä kamera zoomaa kaupungin yläpuolelle, jolloin kartalta voi hahmottaa tehtävien sijainteja. Toimivan järjestelmän ansiosta suunnistaminen tarvittavaan paikkaan sujuu siis vaivattomasti. Spider-Manilla riittää puuhattavaa, sillä juonikkaiden tehtävien ohella kaupungilta löytyy erilaisia aktiviteetteja ja rikoksia. Hämiksen kiitäessä betoniviidakossa saattaa kaukaisuudesta kantautua sireenien ulvonta, mutta lainvalvojia ei tietenkään ole pakko auttaa.

Kokonaisuuden kannalta olisi kuitenkin ehkä ollut parempi, jos seurattavien punaisten lankojen määrää olisi jotenkin rajattu. Tällaisenaan tuloksena on melkoinen sekametelisoppa, eikä eheää kuvaa juonikuvioista synny. Pelaajaa vain retuutetaan paikasta toiseen. Toisaalta elokuvalisenssistä hyödytään tärkeiden hahmojen ääninäyttelijöinä. Olisin tosin selvinnyt seikkailun läpi ilman Tobey Maguiren aneemista esitystä, vaikka käsikirjoitukseen kuuluu pari hyvääkin heittoa.

Kirosanojen sinfoniaa

Päätehtävät ovat yleensä kaavaltaan selkeitä: sankari kiitää paikalle ja pistää rikollisia lättyyn. Virkistävää vaihtelua tarjoavat muun muassa Daily Buglen valokuvauskeikat. Vihollisia kuritetaan näyttävillä komboilla, joita avautuu lisää pelin edetessä. Hämisrefleksiensä ansiosta trikoomies voi väistellä luoteja sekä hyökkäyksiä ja latoa vastaiskuja. Kun päälle lyödään vielä yliampuvat superliikkeet, on kasassa viihdyttävää mättöä. Pidemmän päälle nappien hakkaaminen alkaa vähitellen maistua puulta. Tylsyyden todellisia multihuipentumia ovat kuitenkin pomotaistelut. Pahikset kestävät iskuja tavattoman paljon, joten vihollista saa latoa turpaan samoilla sarjoilla syntisen kauan.

Pomotaistojen puuduttavuutta pahentavat reaktiotestit, joissa on painettava ruudulle ilmestyviä näppäimiä. Aluksi nämä toimivat hyvin, mutta lopun lähentyessä koitoksia on lisäilty aivan vääriin paikkoihin. Riemu on kaukana, kun mokaa pitkän väännön lopuksi yllättäen alkavassa refleksirypistyksessä. Seurauksena taisto on pahimmillaan aloitettava kokonaan alusta. Reaktiotestejä paremmin kaavaa onnistuvat rikkomaan minipelit, joiden merkeissä newyorkilaisten ystävällinen naapuri purkaa pääasiassa pommeja.

Parhaimmillaan peli onkin tavallisia jannuja piestäessä ja kaupungilla seitin varassa heiluessa, jolloin pelaaja tosissaan tuntee olevansa Hämähäkkimies. Tällöin hupia yrittää parhaansa mukaan pilata surkea kamera, joka poukkoilee etenkin seinillä kiipeiltäessä aivan holtittomasti.

Suuri pelialue tuo mukanaan suuren vastuun

Xbox 360:n edellinen hiekkalaatikkopeli oli Crackdown. Se tarjosi erittäin toimivaa hupia, joskin melkoisen lyhytkestoista sellaista. Yksi kyseisen tekeleen kantavia voimia oli onnistunut peliympäristö. Pelaajan haluttiin pitävän hauskaa ja tutkivan kaupunkia. Tällaisesta suunnittelusta ei ole merkkiäkään Spider-Man 3:ssa. New Yorkin pimeissä kolkissa lojuu erilaisia kerättäviä esineitä, mutta näistä ei hyödy käytännössä mitenkään. Iso kaupunki jää leikkikenttänä mielenkiinnottomaksi, eikä sitä todellakaan tee mieli tutkia sen enempää, kuin tehtävien välissä reissaaminen vaatii.

Jos siis haluat supersankaritoimintaa valkoiselle laatikollesi, on crack parasta lääkettä tähän tarpeeseen. Spider-Man 3 kelpaa särpimeksi lähinnä sarjakuvahahmon faneille, sillä sankariaan se onnistuu kuvaamaan hyvin. Ei tämä pelinäkään huono ole, vain keskinkertainen.

Galleria: