Spider-Man 3 the Movie

Vaikka elokuviin perustuvat pelit eivät nykyään enää välttämättä olekaan automaattisia rimanalituksia, aina aika ajoin joku pelivalmistaja ostaa kalliin lisenssin uskoen sen olevan helppo tie isoihin voittoihin. Kehitystyöhön hankitaan halpahallin alelaarista ostettu nippu koodiapinoita, jotka pyrkivät muodollisesti täyttämään speksit ilman sen kummempaa kunnianhimoa tai luovuutta. Vuoden 2007 härskeimmän oharin pystistä kilpailemaan ilmoittautuu nyt Activision ja sen rahoittama Treyarch, jotka lorottavat maksavaa asiakasta pupilliin mestarivedätyksellä Spider-Man 3 the Movie.

Hämähäkki kiipes kankaalle (kolmannen kerran)

Sam Raimin Spider-Man-sarjan kaksi ensimmäistä elokuvaa kuuluvat uuden ajan sarjakuvafilmatisointien helmiin. Valitettavasti kolmikon jäljelle jäänyt osa on samalla myös kehnoin, ja elokuvalle uskollisesti Spider-Man 3 the Movie -pelikin on merkittävä heikennys varsin mainioon Spider-Man 2:een verrattuna. Kakkos-hämishän ilmestyi edellisen sukupolven konsoleille, ja etenkin siihen toteutettu seittilinkoilu lukeutuu konsolipelihistorian huikeimpiin liikkumiskokemuksiin.

Spider-Man 3 sen sijaan on todella surkea. Sen pelaaminen on vain vähän miellyttävämpää, kuin pienen naulan työntäminen isovarpaankynnen alle ja navakka potku seinään. Treyarch on onnistunut pilaamaan suurinpiirtein kaiken sen, mikä teki edellisestä Hämiksestä hauskan; ilmeisesti kiireen takia New Yorkin katujen päällä leijuminen on jäänyt tärvelemättä. Edes ufomainen fysiikka ja jatkuvasti pelaajaa vastaan sotiva kamera eivät pysty tätä elämystä täysin tuhoamaan.

Kehitystiimi rankka hämähäkin vei

Vaikuttavinta uudessa Spider-Man-pelissä on se, miten monipuolisen huono se on. Ensimmäisten kuvaruutukaappausten näkeminen loksautti leuat kaikilta, jotka kuvittelivat vuonna 2007 julkaistavien pelien näyttävän edes jotenkuten tyylikkäiltä. Tekstuureja ei ole: kaikki pinnat ovat tasaisen yksivärisiä ja tylsiä. Yksityiskohtien puutteesta huolimatta ruudunpäivitys on onnistuttu saamaan paikoin pykiväksi. Visuaalisen nautinnon kruunaa kamera, jonka käytös vaihtelee juopuneen huojunnan ja epileptisen sätkinnän välillä.

Äänipuolella tilanne on periaatteessa parempi: Tobey Maguire, Thomas Hayden Church ja James Franco on saatu mukaan, mutta Hämiksen tyttöystävää Mary Janea elokuvissa esittänyt Kirsten Dunst on ymmärtänyt pysyä poissa. Näyttelijät vetävät roolinsa ammattilaisen rutiinilla, mikä on muuten luokattomassa pelissä varsinainen laatupiikki. Piikkiä on pyritty tasoittamaan sössimällä äänitasapainot. Puheen voimakkuus vaihtelee välivideosta toiseen, joten aina ei kuule, mitä ruudulla höpötetään.

Teknisesti Spider-Manissa on menty yli siitä, missä aita on kaatunut. Animointi on täysin ala-arvoista, esimerkiksi akrobaattinen Hämiksemme osaa juosta ruudulla kahdeksaan suuntaan, mistä voisi kuvitella pääkehitysalustana olleen shakkilaudan. Vähänkin kauempana kuljeskelevat kaduntallaajat näyttävät liikkuvan kuin liukuhihnalla ja ajoittaiset bugit haittaavat näkyvyyttä silloin, kun kamera sattuu osoittamaan oikeaan suuntaan. Myös välivideot on tehty mahdollisimman laiskasti: koko kaupunkia uhkaavan pommin räjähtäminen ei edes heilauta metrin päässä kulkevia jalankulkijoita tai autoja, ja etenemisväylän tukkinut kiviseinäkin avautuessaan vain häviää pois murenemisen sijaan.

Aurinko armas ei auttanut yhtään mitään

Tarinapuolella pelin nimen perästä löytyvä "the movie" tuntuu lähinnä huonolta vitsiltä. Tarkkaan lasketuista 42 tehtävästä vain kourallinen liittyy mihinkään elokuvassa nähtävään, kaikki muu on keksitty ihan tätä tuotosta varten. Tehtävistä voisi kuvitella, että niiden jokaisen suunnittelusta ovat vastanneet täysin eri ihmiset. Tallennuspisteiden välillä voi yhtäällä olla yksi vihollisrypäs, toisaalla taas sadistisen pitkä kujanjuoksu, eri tehtävien pulmat eivät välttämättä muistuta mitään muualla nähtävää, eikä tarinallisesti tehtäviä yhdistä aina mikään. Lopputuloksena on rikkonainen ja sekava kokonaisuus.

Lyhyesti Spider-Man 3:n miljöönä on New York, jota vaivaa kolme rikollisliigaa. Näistä täytyy tietysti päästä eroon. Lisäksi ongelmana on joukko korruptoituneita poliiseja, joista laitos täytyy puhdistaa. Sitten on vielä nippu pahispomoja, jotka tekevät tuhotöitään omilla tahoillaan. Viimeinen rasite on Mary Jane, johon Hämiksen täytyy yrittää tehdä vaikutus kiidättämällä tätä pitkin kaupunkia.

Tehtävien aikana Spiderman taistelee vihollisia, aikaa ja kelvotonta pelattavuutta vastaan. Kriminaaleja paukutetaan turpaan hakkaamalla neliö-, kolmio- ja ympyränappia summamutikassa, mistä seuraa jännittäviä iskusarjoja. Aina välillä kulmassa näkyvä mätkemittari täyttyy, jolloin voi laukaista superhyökkäyksen, joka todennäköisesti osuu ihan minne sattuu. Pelin myöhemmässä vaiheessa pelattavaksi saa mustan Hämähäkkimiehen, jolloin ylälaidassa näkyykin raivomittari. Tämän mittarin täyttyessä voi laukaista raivotilan, jolloin iskut aiheuttavat enemmän vahinkoa. Taistelujärjestelmä on pelin yleistä linjaa mukaillen kökköäkin kökömpi.

Mary Janen kiidätykset ovat ihan omanlaistaan kidutusta. MJ haluaa päästä paikasta A paikkaan X käymällä välissä kaikissa aakkosissa, mutta tämän lisäksi hän haluaa joko liidellä mahdollisimman matalalla, mahdollisimman korkealla tai mahdollisimman vauhdikkaasti. Toiveiden mukaan toimiva Spidey saa kaapattua sydänpisteitä sydänmittariin. Lisäksi matkan varrelta voi löytyä kornin näköisiä sydänmerkkejä, joilla mittari täyttyy vielä nopeammin. Mittarilla on kaiketi jokin tarkoitus, mutta se ei tyhmälle arvostelijalle auennut. Näiden tehtävien kohdalla se edellämainittu naula alkaa tuntua houkuttelevalta vaihtoehdolta.

Heitä hämä-hämähäkki jordaaniin

Seittiliitelyn, tappelun, suuntimamerkkien seuraamisen ja kadonneen kuvakulman metsästyksen lisäksi pelimekaniikasta löytyy jotain, joka on toteutettu aiemmin vain noin ziljoona kertaa: minipelit! Joku kehitysryhmässä ilmeisesti pelasi God of Waria tai Prince of Persia: The Two Thronesia, ja totesi, että tuollaiset napinpaineluosiot täytyy saada tähänkin. Toteutus on ainakin juuri niin päälleliimatun oloinen, että syntyhistoria ei voi kovin paljon tätä hohdokkaampi olla. Spider-Manin minipelit iskevät joskus täysin puun takaa, joten ensimmäinen epäonnistuminen tapahtuu ennenkuin pelaaja edes huomaa jotain tarvittavan tehdä.

Tehtävien mokaamista tietysti seuraa uusi yritys. Nämä uudet yritykset käynnistyvät yleensä juuri ennen jotain kosmisen upeata välivideota (sarkasmia), joista onneksi pääsee hyppäämään yli, mutta valitettavasti jokainen välivideo edellyttää jonkinlaista lataustaukoa. Lataustaukoja kansa rakastaa.

Kaikesta valituksesta huolimatta Spider-Man 3:ssa on jollain kieroutuneella tavalla nautittavat hetkensä, tai sitten kyse on vain hetkellisestä helpotuksesta, kun tuskaiset napinhakkaustalkoot on saanut jätettyä taakse. Seittikeinunta on jokseenkin mahtavaa, vaikka häviääkin edellisen osan vauhdinhurmalle. Joissain tehtävissä on aavistuksen verran järkeä, ja kertojana toimivan Bruce Campbellin tyly kommentointi on nasevan hupaisaa kuunneltavaa. Pelattavaa tästä ryönäkasasta löytyy puolisentoistakymmentä tuntia, mutta piinasta voi selvitä alle viidessä sekunnissa, kun vain palauttaa pelikotelon takaisin kaupan hyllyyn ja säästää samalla kuusikymppiä.