Firenzen salahurmaaja

Syksyllä 2007 julkaistu Assassin’s Creed oli ristiriitainen kokemus. Kauniin ja historiallisesti uskottavan maailman vastineeksi pelisuunnittelu jätti paljon toivomisen varaa. Peli onnistui kuitenkin keräämään joukon faneja. Lisäksi tarinan lopetus antoi odottaa jatko-osaa, joka valmistuikin kaksi vuotta alkuperäisen jälkeen. Nyt pelaajat voivat huokaista helpotuksesta: Ubisoft Montreal on ottanut monista virheistä opikseen.

Klopista konkariksi

Assassin’s Creed II vie pelaajat ristiretkien repimältä pyhältä maalta renessanssin kukoistukseen Italiaan. Ezio Auditore on nuori hurmuri, joka elää huoletonta elämää osana Firenzen ylhäisöperhettä. Altaïrin mystisyydestä ja kovuudesta ei näy Messer Ezion kasvoilla merkkiäkään. Dramaattiset käänteet pakottavat hänet kuitenkin kasvamaan aikuiseksi ja hyväksymään sukunsa todellisen perinnön – liittymään assassiinien salamyhkäiseen joukkoon. Samalla käynnistyy suuri seikkailu, joka vie Ezion ruumis ruumiilta kohti perimmäisiä kysymyksiä.

Historiallista asetelmaa hyödynnetään mainiosti. Pelaaja pääsee kiipeilemään tunnetuilla maamerkeillä ja tapaamaan kuuluisia henkilöitä. Ympäristöt luovat autenttista tunnelmaa yksityiskohdillaan, joskin tiettyjä vapauksia on otettu puhtaasti pelinautinnon lisäämiseksi. Maisemat muuttuvat hieman, kun peli hyppii hiljalleen vuodesta toiseen. Kaikki kulminoituu 1400-luvun lopun Venetsiaan. Kanaalikaupungin kaduilla tanssahtelee kasvonaamioihin verhoutuneita juhlijoita ja tummanpuhuvaa yötaivasta värittävät ilotulitteet. Katoilta vilskettä seuraa tyylikkäisiin kaapuihin sonnustautunut Ezio, jonka korviin kaikuu naapurikorttelista salamurhakohteen kovaääninen kailotus.

Assassin’s Creed II:n tutun teknologian visuaalinen vaikuttavuus on hiukan kärsinyt kahden vuoden aikana. Lähikuvissa kasvot ja animaatiot eivät vedä vertoja sukupolven parhaimmistolle. Vastapainona ympäristöissä voi nähdä enemmän värejä, yksityiskohtia ja liikettä – ihailtavista mittasuhteista puhumattakaan. Harmitonta ruudun repeilyä lukuun ottamatta merkittäviä teknisiä ongelmia ei ole. Ääniraidan osalta Jesper Kydin haikeat sävellykset sulautuvat yhteen ympäristöjen kanssa. Lisäksi ne tarjoavat huikeasti nostetta tarinan kohokohdille.

Aikahyppy

Juonta hivutetaan eteenpäin välinäytöksissä, joskin toisinaan stalkataan vihollisia tai kävellään kaupungilla keskustelemassa. Hahmot puhuvat englantia vahvalla aksentilla ja heittävät väliin italialaisia tokaisuja. Erikoinen sekoitus vaatii totuttelua, eikä ääninäyttely osu aivan nappiin. Erityisesti kadunmiesten satunnaiset tokaisut kiertävät kehää ja puistattavat pidemmän päälle. Italialainen puhetyyli tarttuu kuitenkin helposti. Tällä kertaa keskustelujen seuraamista helpottavat myös tekstitykset.

Jatko-osan kohdalla ei liene enää salaisuus, että Assassin’s Creed kertoo kahta rinnakkaista tarinaa. Historian sivuilta revityt, salaliittojen piirittämät seikkailut ovat osa Matrixin kaltaista virtuaalitodellisuutta, jolla nykyajan salamurhaajat ja temppeliherrat yrittävät selvitellä muinaisten aarteiden kohtaloa. Valtaosa peliajasta vietetään Animuksen sisällä hiippaillen. Tarinan scifi-piirteet jäävät pitkälti Ezion omien toilailujen taustalle, kunnes koittaa suuren finaalin aika.

Trilogian keskimmäiselle osalle tyypillisesti pelaajia vaivanneisiin kysymyksiin saadaan vastauksia, mutta samalla hämmentävä lopetus luo pakallisen uusia. Kriittisesti katsottuna huipennuksen juonenkäänteet ovat täyttä humpuukia. Historiaa vääntelevät salaliittoteoriat ja pseudotieteelliset skenaariot ovat kuitenkin jostain kumman syystä aina olleet lähellä sydäntäni, joten annettuja tiedonmurusia jää mieluusti pohtimaan jatko-osaa odotellessa.

Rahaa, rahaa, rahaa!

Ensimmäisen Assassin’s Creedin suurimpana virheenä pidetään yleisesti itseään toistavaa tehtävärakennetta. Ezio ei joudu suorittamaan monotonisia hanttihommia esi-isänsä tapaan – sivutehtävät pysyvät sivutehtävinä. Tästä huolimatta mittavien salamurhaoperaatioiden väliin mahtuu edelleen joitakin täytemissioita, joilla ei ole merkittävää pelillistä tai juonellista annettavaa. Kaupungille ripotellut sivutehtävät harhauttavat helposti pois päätarinan parista. Näistä mielenkiintoisimpia ovat assassiinien hautakammiot, jotka pistävät hyppelytaidot koetukselle.

Seikkailua rikastetaan myös kaupankäynnin avulla. Ezio saa huostaansa sukunsa linnakkeen, jota kunnostamalla kirstuun kilahtaa lisää kolikoita. Varoja kerääntyy myös tehtäviä suorittamalla ja varastamalla. Floriineille piisaa monenlaisia käyttötarkoituksia: Pelaaja voi hankkia muun muassa sepältä kestävämpiä haarniskoja ja tehokkaampia tappovälineitä. Kaduilla puolestaan hengailee useita ryhmittymiä, jotka ovat valmiita hämäämään vartijoita kipurahoja vastaan. Kaupankäynti tuo peliin valinnanvaraa, muokattavuutta ja syvyyttä.

Saavutusmetsästäjät voivat varautua etsimään 100 sulkaa, joiden löytämisestä ei palkita paljon gamerscorea kummoisemmin. Huomattavasti mielenkiintoisempia ovat tunnettuihin rakennuksiin kätketyt merkit, joiden arvoitus liittyy konkreettisesti päätarinaan. Kaikki kerääminen ei ole suinkaan vapaaehtoista, sillä loppuhuipennukseen ei pääse etenemään, ennen kuin kaikki 30 koodeksisivua ovat kasassa. Puuttuvat pergamenttipalaset voi poimia varsin helposti karttojen avulla, mutta kaupungeissa ja niiden välillä ravaaminen vie aikaa. Ylimääräinen säntäileminen saakin rytmityksen heittämään häränpyllyä.

Valkoinen vaara

Suunnittelu-uudistukset siirtävät Assassin’s Creediä kauemmaksi varsinaisesta salamurhaamisesta ja lähemmäksi tavallista toimintaseikkailua. Tarinan aikana riistetään toki useita henkiä eeppisissä puitteissa, mutta pelaajalle ei anneta paljoakaan valinnanvaraa lähestymistavan suhteen. Murhaaminen suoritetaan usein varsin suoraviivaisesti. Hiiviskelyn mielekkyyttä rikkoo myös köykäinen tekoäly. Korkeuksia vartioivien jousimiesten pudottaminen yksitellen Venetsian kanaaliin on kuitenkin jännittävää, kun siihen vain annetaan mahdollisuus.

Ezio viettää suuren osan ajastaan Altaïrin tapaan kaupunkien katoilla. Pyhältä maalta poistuminen muuttaa kokemusta hieman, sillä Italiassa rakennukset ovat aavistuksen korkeampia. Kiipeilymekaniikka ja ympäristöjen suunnittelu on muuten säilytetty käytännössä ennallaan, joten katoille nouseminen onnistuu automatisoinnin ansiosta muitta mutkitta. Korkean ja matalan profiilin välillä vaihdellaan liipaisinta painamalla, mikä auttaa Eziota joko liikkumaan sukkelammin tai piiloutumaan massojen sekaan. Tavallinen kattoralli sujuu kuin tanssi, mutta etenkin tarkkuutta vaativissa tilanteissa kontrollit ja animaatiot pelaavat huonosti yhteen.

Monet aseelliset konfliktit ovat vältettävissä harkitulla etenemisellä ja ystävällisten seurueiden hyödyntämisellä, mutta usein miekkaan tarttuminen on välttämätöntä. Taisteluun saadaan lisää monipuolisuutta uusilla asetyypeillä. Miekan ja tikarien rinnalle tuodaan raskaampia kirveitä ja moukareita, joita myös viholliset käyttävät. Näin taktiikoitaan täytyy hieman miettiä vastustajan mukaan. Ylivoimaisesti tehokkain strategia on odottaa tekoälysotilaiden aloitetta ja suorittaa nopea vastaisku tai väistöliike, joten taistelujen kulku pysyy loppujen lopuksi samana vainolaisten lukumäärästä riippumatta.

Konfliktien mielekkyys riippuu pitkälti pelaajasta, sillä erilaisia aseita ja liikkeitä yhdistelemällä mittelöistä voi tehdä erittäin viihdyttäviä ennalta-arvattavasta tekoälystä huolimatta. Nautinnollisimpia listimistapoja ovat onnistuneista vastahyökkäyksistä seuraavat lopetusanimaatiot ja vartijan aseen nappaaminen omiin käsiin. Aivan Batman: Arkham Asylumin kaltaiseen sujuvuuteen ei ylletä, mutta toisaalta taistelukuviot pysyvät lähempänä todellisuutta.

Mallikas jatko-osa

Assassin’s Creed II on monella tapaa edeltäjäänsä parempi peli, jolla on edelleen omat kauneusvirheensä. Animaatiot, kontrollit ja yleinen rakenne muistuttavat vahvasti kahden vuoden takaista seikkailua. Harkitut uudistukset tekevät kokemuksesta kuitenkin huomattavasti monipuolisemman. Pelkkä tarinan läpäiseminen tarjoaa tekemistä useaksi illaksi, joten Assassin’s Creed II on varma valinta toimintaseikkailujen ystäville.