Muramasa: The Demon Blade

Vanillaware on nuori pelitalo, joka ei todennäköisesti sano useimmille yhtään mitään. Lyhyen olemassaolonsa aikana Vanillaware on kuitenkin tuottanut laadukkaita ja huomiota herättäviä pelejä, kuten Odin Sphere ja uusimpana teoksena Muramasa: The Demon Blade. Muramasa noudattaa samaa kaavaa kuin Odin Sphere, mutta peli tuntuu kaikin puolin paremmalta ja viihdyttävämmältä. Onko Wiin pitkään ja hartaasti odotettu 2D-mätkintä ostamisen arvoinen?

Mytologian jäljillä

Myyttinen tarina Muramasasta ja Masamunesta on jäänyt vahvasti japanilaisen folkloristiikkaan elämään ja vaikuttaa edelleen japanilaiseen tarinankerrontaan ja myytokseen. Japanin historian taidokkaimpina miekkaseppinä tunnetut Masamune ja Muramasa edustivat miekantaonnan kahta ääripäätä. Muramasan terät janosivat verta eivätkä suostuneet asettumaan tuppeen ennen kuin saivat maistaa hurmetta. Muramasaa itseään aikalaiset kuvailivat jopa raivokkaaksi hulluksi. Masamune sen sijaan – Japanin tunnetuin ja taitavimpana pidetty miekkaseppä – tuli tunnetuksi miekoistaan, jotka säteilivät tyyneyttä ja rauhaa. Oivana esimerkkinä kahden mestarin eroista kertoo vanha japanilainen vertauskuva: Kun Muramasan ja Masamunen miekat molemmat laitettiin lootuslehtiä kuhisevan jokeen, leikkasi Muramasan katana poikkeuksetta jokaisen lehden kahtia. Masamunen terä sen sijaan taianomaisesti vältteli lehtiä; lehdet kaikkosivat miekkaa, valuivat jokea alas kokonaisina sen ohi.

Miten tämä tarinointi liittyy peliin nimelta Muramasa? Hyvin, koska Vanillawaren Wii-debyytti uusintaa muinaista myyttiä 2000-luvun dojossa, pelaajan olohuoneessa. Mistään tarkasta historiallisen tarinan uudelleentulkinnasta ei todellakaan ole kyse, mutta taustatarinana Muramasa-legenda toimii tälle toimintapelille todella oivasti. Muramasassa on kaksi hahmoa, joista molemmilla on oma juonensa. Hahmot, nimeltään Momohime ja Kisuke, eivät tarinallisesti ja pelillisesti eroa kovinkaan paljon toisistaan, mutta vaihtelua on silti sopivasti, jotta molemmat tarinat jaksaa pelata loppuun asti. Ei ehkä tule yllätyksenä, että toinen hahmoista – Kisuke – on muistinsa menettänyt synkkäsävyinen nuori mies. Momohime on prinsessa, jonka sielun Jinkuro-nimisen vainajan sielu ajaa pois tämän ruumista ja asettuu itse tilalle. Molemmat tarinat alkavat pienen harjoitteluosion jälkeen ja etenevät saman kaavan mukaan.

Demonit sushirulliksi

Muramasa: The Demon Blade muistuttaa eniten jo edellä mainittua Odin Sphereä, mutta yleisellä tasolla puhuttaessa kyseessä on lajityypiltään puhdas toimintaeepos, kaksiulotteinen peli à la Devil May Cry. Pelaaja ohjaa yhtä hahmoa läpi metsien, linnojen ja luolien keräten sinne tänne ripoteltuja tavaroita ja mätkien vastaantulevia pahiksia. Pelimaailma koostuu eri alueista, joissa liikutaan joko oikealle tai vasemmalle; jokainen alue on joukko eri mallisia huoneita, joista lähtee uloskäyntejä eri suuntiin. Huoneita on monenlaisia ja esimerkiksi joka alueella on aina tallennushuone ja kauppiashuone, jossa ei tule taisteluita. Tarkoituksena on edetä ohjeen mukaisesti kohti pomohuonetta, piestä pomo ja toistaa sama aina uudestaan. Taistelun lomassa pelaaja voi ostaa erilaisia esineitä, takoa uusia miekkoja, koittaa päihittää haastehuoneiden vihollisia tai vaikkapa nauttia lautasen Miso-keittoa tai muuta japanilaista ruokaa tyylitellysti luodussa ravintolassa. Rasittunut miekkasankari voi myös kuuman lähteen löytäessään nauttia perijapanilaisesta rentoutumisen muodosta ja tavata lähteessä – apinoiden lisäksi – vaikkapa kauniin naikkosen. Mitä tahansa Muramasa: The Demon Bladessa voikaan taistelun ohella tehdä, kyse on yleensä näennäisen nysväilevästä, pikkutarkasti luodusta huvittavasta väsäilystä.

Pelin ytimessä ovat miekat, nuo lukuisat Muramasa-aaveen takomat demoniset terät, jotka janoavat lukuisten vihollisten verta. Molemmilla sankareilla on oma syy tehdä sopimus Muramasan kanssa ja näin saada lähes voittamaton taistelutekniikka ja aseistus käyttöönsä. Pelaaja aloittaa kolmella miekalla, mutta jo ensimmäisen pomon jälkeen miekkapuusta voi avata pari-kolme uutta terää. Uusia miekkoja saa siis avattua aina, kun on voittanut pomon, jonka ase avaa uusia polkuja miekkapuussa. Jotta Muramasa suostuu takomaan Kisukelle tai Momohimelle uuden miekan, tulee näillä olla sieluja ja henkiä, joita käytetään maksuvälineinä. Sieluja saa tappamalla vihollisia ja poimimalla niitä kenttien eri kolkista. Henkien kerääminen itsessään on pieni minipeli, sillä niitä saa syömällä erilaisia ruokia. Ruoat jakaantuvat eri kategorioihin: on valmisruokia, pillereitä, juomia, ravintola-annoksia ja itse kokattuja aterioita. Sen lisäksi että ruoan syöminen antaa pelaajalle takomiseen tarvittavia henkiä, tehostavat sapuskat hetkellisesti myös pelaajan ominaisuuksia antamalla vaikkapa hetkellisen kuolemattomuuden tai tehokkaammat iskut. Sympaattisissa pikkuravintoloissa aterioiminen on tehty "söit ruoan" -tyylin sijaan siten, että ruudulle ilmestyy autenttinen ateria, jonka hahmo ahmii pala palalta pelaajan käskystä. Koska ruoat ovat aitoja ja herkullisen näköisiä jopa vain ruudulla pieninä piirroksina, tulee Muramasaa pelatessa useammin kuin kerran nälkä. Jotain virtuaaliruoan lumovoimasta kertoo se, että vegetaristille tulee rapu-tempurasta vesi kielelle!

Itse pelaaminen on alun opettelun jälkeen helppoa ja ehkä jopa liiankin yksinkertaista. Pelissä on aluksi valittavissa kaksi vaikeustasoa, muso ja shura. Muso on helppo vaikeustaso, eikä pelaajan tarvitse siinä oikeastaan kuin näpyttää hyökkäysnappulaa, sillä hahmo torjuu ja tekee oikeastaan kaiken muunkin pelaajan puolesta. Shura on normaalin ja vaikean vaikeustason sekoitus, ja siinä pelaajan tulee itse torjua ja väistää vihollisten hyökkäykset. Shura tarjoaa aluksi parhaimmillaan todella kovan haasteen jopa konkaripelaajalle, kun taas muson läpäisee pahinkin nakkisormi. Muramasan ongelmat pelattavuuden kannalta tulevat näkyviin kun peliä on pelattu hieman yli puolen väliin. Muramasa on aluksi haastava ja vaatii keskittymistä, mutta loppupuolella pelaaminen käy helpoksi ja jopa tylsäksi. Osasyynä ovat eksponentiaalisesti tehokkaammiksi käyvät miekat, jatkuva rahavirta ja lähes loputtomat parannusesineet. Muramasa on muutenkin armollinen, mitä kuolemaan tulee, sillä kuollessaan pelaaja jatkaa välittömästi samasta huoneesta jossa hän kuoli. Mitään merkittäviä sanktioita ei kuolemasta seuraa. Ainoat tapaukset joissa kuolemalla on väliä – ja joissa oikeasti välittää pysyä hengissä – ovat pomotaistelut, joissa kalma tarkoittaa taistelun aloittamista alusta.

Miekasta riippumatta pelaaja voi tehdä tietyt samat hyökkäykset: torjua, liikkua ilmassa vauhdikkaasti, suorittaa peruskombot, taklata ja nostaa vihollisen yläilmoihin. Perusliikkeitä on riittävä, muttei ehkä tarpeeksi suuri määrä. Kaiken keskipisteessä ovat miekat, joita on reilut sata kappaletta. Miekat jaetaan lyhyisiin ja pitkiin, siis nopeisiin ja hitaisiin miekkoihin. Erot näissä ovat hyökkäystehossa ja nopeudessa ja miekkakohtaisissa ominaisuuksissa; jokainen miekka kykenee erikoisiskuun, joka kuluttaa erityisen paljon miekan energiaa. Kashagiri Hiromitsulla pelaaja voi tehdä Earth Hornet -iskun, joka takoo vihollisia pistävillä iskulla kymmeniä kertoja. Pelaaja voi pitää aktiivisessa käytössä vain kolmea miekkaa, joita taistelun aikana vaihdellaan paristakin syystä. Ensinnäkin miekat kuluvat käytössä ja pahimmillaan särkyvät. Koska Muramasan miekat ovat ikuisia, paranevat miekat hetken tupessa hengähdettyään. Miekan vaihdon aikana, miekkamittarin ollessa valkoinen, suorittaa hahmo quick draw -iskun, joka lyö kaikkia vihollisia ruudulla. Taisteluissa on siis tärkeää katsoa miekkojen kuntoa ja tietää suunnilleen kauanko tiettyä miekkaa tule vielä käyttää, jotta quick draw -mittari latautuu täyteen. Taistelu on tyylikkäimmillään komeaa katseltavaa; pelaaja kerää hyrrämäisellä liikkeellä kasan ninjoja nurkkaan, runnoo nämä kombolla kasaan, heittää ilmaan ja tulee itse miekka edellä perässä ja lopulta heittää ninjat ympäri kenttää erikoisiskulla. Kaiken kruunaa oikein ajoitettu quick draw, joka näkyy ruudulla vain useina peräkkäisinä, näkymän halkaisevina viiltoina. Tässä vaiheessa tulee hymyillä tyytyväisesti ja vastaanottaa ylistyksiä katsojilta.

Liikkuvaa muinaistaidetta

Muramasa on hyvä peli ja kaikin puolin pelaamisen arvoinen. Aivan kuten Odin Spheressä, myös Muramasassa on tiettyjä sietämättömiä piirteitä, jotka – outoa kyllä – samalla ärsyttävät ja ilahduttavat. Peliä määrittelee zenimäisen minimalistinen ote, mikä heijastuu itseään toistavassa, simppelissä ja muuttumattomassa etenemisessä. Vähällä pääsee usein pitkälle, mutta jossakin vaiheessa tulee raja vastaan. Muramasan kohdalla raja on noin puolessa välissä peliä. Seikkailun jaksaa tahkota läpi, mutta lopussa on jo syvästi helpottunut olo kun n:nnes samanlainen taistelu ja ravausreissu on viety päätökseen. Erityisen muistettavan Muramasasta tekee sen audiovisuaalinen ilme, jollaista ei ole ennen nähty. Muramasa on kuin kuuluisan Hokusain "Suuri aalto", mutta liikkuva sellainen. Sen pittoreski, unenomainen ja rauhoittava ilmapiiri vie pelaajan muinaiseen Japaniin, henkien, aaveiden, mystisten metsien ja temppeleiden aikaan. Kaikki animoinnista värinkäyttöön ja taustoihin on viimeisen päälle viilattua; yksityiskohtia on siellä täällä. Tietyistä kohtauksista voisi hyvinkin ottaa still-kuvia, jotka kävisivät taulusta. Traditionaalisen japanilaisen kuvataiteen käytön kruunaa pelin ääniraita, joka sisältää toinen toistaan upeamman kipaleen. Musiikissa on läsnä kokonainen armada japanilaisia soittimia. On surisevaa sanshinia ja shamisenia, sydämenlyöntiä imitoivaa tsuzumia ja taikoa ja tuulen nopeutta ja eleganssia mukailevaa shakuhachia. Hahmon taittaessa lakeuksia, tiheitä metsiä ja korkeita vuoristoja ja musiikin soidessa taustalla tunnelma virittyy todella korkealle.

Intensiivisen toiminnan ja monotoniseksi käyvän vaeltelun rinnalla pelin lukuisat rentoutumishetket tuovat kaivattua vaihtelua. Jo edellä mainitun kokkailun ohella muun muassa lukuisat kuumat lähteet tarjoavat huvittavia hetkiä, kun hahmot tapaavat toisensa intiimissä oloissa. Esimerkiksi erään villisian näköisen demonin voitettuaan Momohime, villisikademoni ja Jinkuro-sielu nauttivat lähteen lämmöstä yhdessä, keskustellen. Itse tarina sisältää lukuisia viittauksia shintolaisuuteen ja Puhtaan Maan buddhalaisuuteen. Tarinassa on havaittavissa jopa opetuksellisia piirteitä, sillä hahmot käyvät läpi taivaan ja helvetin etsiessään vastauksia ikuisuuskysymyksiin ja sovituksen mahdollisuuteen. Valitettavasti käännöstyö ei ole välttämättä parhaasta päästä, sillä hyvin usein tulee tunne, ettei englanninnoksessa ole huomioitu aivan kaikkea. Varmuudella käännöstä en voi kritisoida, mutta Rising Star Gamesista on netissä paljon ristiriitaista kirjoittelua koskien juuri käännöstyötä. Oli miten oli, juonesta saa kiinni ja ainakin pahimmilta käännöskukkasilta on (toivottavasti) vältytty. Muramasaa voi suositella kaikille, jotka pitävät toiminnasta ja hiotuista peleistä. Muramasa tarjoaa suuria ja näyttäviä pomotaisteluita, silmille ja korville suurta nautintoa ja parhaimmillaan tyydyttävän määrän haastetta. Vanillawaren uusin tekele on pahasti kiven alla, joten ensimmäinen vastaan tuleva kappale on syytä poimia mukaan. Mahdollisuus voi olla nimittäin ensimmäinen ja viimeinen.