Final Fantasy XIII

Fabula Nova Crystallis, kristallin uusi tarina. Uljaita ja kauniita sanoja, jotka lupailevat vanhalle ja hieman väsähtäneelle pelisarjalle komeaa renessanssia. Tämä on lähtökohta Final Fantasy XIII:lle ja sitä seuraaville Final Fantasy Agito XIII:lle ja Versus XIII:lle. Näiden kolmen pelien on tarkoitus nivoutua löyhästi yhteen, hieman Ivalice Alliancen tapaan. Mytologia on sarjan jokaisessa osassa sama, joskaan ajallisesti ja maailmojensa puolesta teokset eivät varsinaisesti liity toisiinsa. Final Fantasy XIII:ta on odotettu pitkään ja hartaasti. Vuosia sitten julkaistussa ensimmäisessä trailerissa näimme, kuinka Cloudin naispuolinen vastine, Lightning, matkustaa junan kyydillä mystisen Cocoonin, leijuvan maailman, syövereissä. Traileri huipentuu tyyliteltyyn taistelukohtaukseen ja ilmassa tuoksuu vallankumous. Näky ei hirveästi eronnut Cloudin ja Avalanchen ikimuistoisesta hyökkäyksestä kohti Midgarin reaktoria; sarjan kolmastoista osa vaikutti pienen hetken jopa kauan kaivatulta Final Fantasy seiskan jatko-osalta. Premissi oli kuitenkin liian hieno ollakseen tosi. Final Fantasy XIII mullistaa pelaajien rakastaman sarjan väkivaltaisemmin kuin yksikään sen edeltäjä. Samalla kolmastoista osa pyyhkii sarjan traditioilla lattiaa, välillä niin kovasti, että kipeää tekee. Suunta on uusi, muttei välttämättä parempi.

Paradigma vaihtuu

Final Fantasy XIII pistää välittömästi pakan sekaisin. On kuvaavaa, että jotakuinkin ensimmäinen vihollinen vastassa on Behemoth – hirviö, joka on yleensä kielinyt siitä, että pelaaja pelailee tarinan viimeisiä tunteja. Kun Lightning korkkaa ensimmäisen potion-juoman, iskee jälleen yllätys: potion parantaa koko tiimin, ei pelkästään sen käyttäjää. Taikapisteitä ei ole, ja ryhmän energiat palautuvat täyteen joka taistelun jälkeen. Tiimiläisistä pelaaja ohjaa vain yhtä hahmoa. Kaikki tämä iskee päin näköä ensimmäisten viiden minuutin aikana. Uudistukset kajoavat suoraan sanoen siihen pieneen mutta kovaan ytimeen, joka on yhdistänyt muuten toisistaan täysin irrallisia Final Fantasy -sarjan pelejä. Symbolinen viesti on vahva, eivätkä yllätykset lopu tähän.

Tarina Lightningin ja ystävien seurassa käynnistyy vauhdilla. Pienestä junasta alkanut toimintakohtaus on kipinä, joka sytyttää pienessä hetkessä konformistisen ja eristäytyneen Cocoonin vallankumouksen paloon. Lightning ja Sazh, juuri toisensa tavanneet ventovieraat, ovat tämän väkivaltaisen näytöksen tähtiä. Pistoolimiekkaa taitavasti käyttävä kylmäkatseinen Lightning ja asemieshenkeä puhkuva afrotukkainen Sazh ovat piristävä kaksikko, jonka seurassa hartaasti odotettu fantasia käynnistyy koukuttavasti. Pian seuraan liittyy machismoa henkivä Snow, lolitaa muistuttava Vanille ja itseensä sulkeutunut Hope. Yhtä hahmoa vaille oleva sankariporukka on kasassa jo alusta asti, ja viimeinenkin sankaritar liittyy maailmanpelastajien joukkoon alta aikayksikön. Hahmojen nopea yhteentörmäys takaa sen, ettei kukaan sankareista jää statistin rooliin, mutta samalla mahdollisuus löytämisen ja yllättymisen iloon riistetään pelaajalta täysin.

Final Fantasy XIII kertoo tarinan Cocoonista ja Gran Pulsesta. Cocoon on taivaalla leijuva pyöreä maailma, jota hallitsevat Fal'Cie, mekaaniset jumalat. Gran Pulse edustaa Cocoonilaisille muinaista, villiä, pelottavaa ja raadollista maailmaa; viidakkoa, joka yrittää jatkuvasti nielaista pienen taivaalla leijuvan Cocoonin. Kun Cocoonista löytyy uinuva Gran Pulsen Fal'Cie ja tämän saastuttama l'Cie – Fal'Cien merkillä kirottu ihminen –, on Cocoon paniikin vallassa. Cocoonilaisille viha Gran Pulsea kohtaan tulee jo äidinmaidossa, ja l'Ciet edustavat sen asukkaille vaarallisinta uhkaa yhteiskunnalle. Juna, jolla Lightning ja Sazh matkustavat pelin alussa, on määrätty kohti puhdistusta. Kyydissä olevia epäillään saastumisesta, josta seuraa kuolema. Mielenkiintoisen ja jopa filosofisen tarinan ainekset ovat kasassa, mutta tästä huolimatta Final Fantasy XIII ei koskaan täytä lupaustaan.

Suoraviivainen fantasia

Roolipeleissä on aina ollut kyse vapaudesta, vapaudesta vaeltaa minne mielii ja kehittää hahmojaan persoonallisiksi. Jälkimmäinen piirre on yleensä yhdistetty vain länsimaalaisiin roolipeleihin; hahmonkehitys esimerkiksi Morrowindissa tai Baldur's Gatessa on aivan eri sfääreissä kuin useimmissa japanilaisissa roolipeleissä. Tästä huolimatta niin idän kuin lännenkin roolipelaajat ovat tottuneet odottamaan roolipeleiltään vapautta tutkia, seikkailla ja eksyä. Final Fantasy -sarja on tarjonnut tätä enemmän tai vähemmän kiitettävästi, mutta 13. osassa vapaudesta ei ole hitustakaan jäljellä. Peli etenee putkessa sanan kaikissa merkityksissä noin 90% ajasta. Kun mahdollisuus tutkia vihdoin tulee – ja tämä mahdollisuus on vain ohitsekiitävä hetki –, tuntuu koko vapaus vain lavastukselta. Lääniä kyllä riittää, mutta juoksentelu loputtomalta tuntuvalla niityllä ilman kyliä, muita hahmoja, ongelmanratkontaa tai vaihtelevia alueita ei vastaa odotuksia. Ensi-ihmetyksen jälkeen jäljelle jää autio hiekkalaatikko, jonka tyhjyys on suorastaan aavemaista.

Final Fantasy XIII:n yleistunnelma on kylmä ja synkkä. Pelin maailma ja hahmot ovat enemmän tai vähemmän matkalla haudan lepoon, mikä luo puitteet melko kypsälle tarinalle. Kahtiajako teknokratia-Cocoonin ja elinvoimaa sekä vapautta huokuvan Gran Pulsen välillä on parhaimmillaan ajatuksia herättävä. Cocoon mahdollistaa kenties turvan, tasapäistetyn elämän ja kokemuksen, mutta vaarallinen Gran Pulse tarjoaa vapauden ja luonnollisuuden. Luonnosta vieraantunut Cocoon heijastelee nyky-yhteiskuntaa, Gran Pulse menneisyyttä ja kaiken elämän alkuperää. Pelin sankarit päätyvät tarinan alkuhetkillä kasvokkain kuoleman kanssa ja aikajuoksu kohtaloa vastaan alkaa. Tarina kerrotaan välianimaatioiden ja avautuvien tietokirjojen kautta. Juoni saattaa aluksi tuntua hieman sekavalta, mutta epälineaarinen kerronta on lopulta kuitenkin hyvä ja kypsä ratkaisu. Se vaatii enemmän tarkkaavaisuutta, mutta tarjoaa suuremman tyydytyksen. Synkkä tarina kyllä on, ainakin omalla tavallaan, tosin sen kylmyys ei ole positiivista tai välttämättä edes tietoisesti rakennettua. Peli on kylmä yksinkertaisesti siksi, ettei pelaajalla ole mitään kosketuspintaa sen maailmaan. Muille hahmoille ei voi puhua ("puhuminen" on vain satunnaista vierestä kuuntelua), kyliä tai erityisen merkittäviä sivuhahmoja ei ole, eikä jatkuvalle putkessa pakenemiselle tunnu olevan loppua.

Automaattisesti erilainen

Sörkkimistä ei suinkaan ole rajattu vain tarinankerrontaan. Final Fantasy XIII:n taistelumekaniikka on puoliautomaattinen, mutta tästä huolimatta se toimii enimmäkseen hyvin. Pelaajalla on käytössään enintään kolme hahmoa, ja taistelut alkavat kun pelaaja törmää edessä ihmettelevään viholliseen tai toisin päin. Päähahmolle voi antaa suoraan komentoja, kavereita käskytetään Paradigm Shift -valikon kautta. Paradigm Shift muuttaa hetkellisesti hahmojen työtä, joten esimerkiksi asetelmasta soturi/soturi/maagi voi vaihtaa asetelmaan maagi/parantaja/tankki. Taistelun voi vaikka aloittaa parantamalla omien ja heikentämällä vihollisten ominaisuuksia, minkä jälkeen siirrytään täysryminään. Tärkeä tekijä on stagger-mittari, jonka täyttyessä vihollinen luhistuu heikoksi ja tätä voi mukiloida ilmassa. Mittarin täyttämiseen on omat jipponsa, ja usein eteneminen ei onnistu ilman oikeaa lähestymistapaa. Jokaisella hahmolla on aluksi käytettävissään vain tietyt työt, mutta loppua kohden tämä rajoitus poistuu. Toiminta on nopeaa ja toisinaan armotonta, ja ainakin allekirjoittaneella lähti henki useammin kuin missään aikaisemmassa Final Fantasyssa. Kun systeemiin lopulta tottuu noin kahdentoista tunnin kädestä pitämisen jälkeen, tuntuu taistelumekaniikka edistykselliseltä ja taktiselta. Vaikka tekoäly hoitaa yleisesti työnsä hyvin, niin varsinkin kriittisissä taisteluissa se sortuu typeryyksiin. Kuollutta kaveria ei nosteta ylös, sairauksia ei paranneta tai viholliseen ei loitsita Dispelliä. Positiivista on se, että tällä kertaa jokainen työ ja kyky on oikeasti tarpeellinen. Poison, Deprotect, Bravery ja monet muut loitsut osoittautuvat elintärkeiksi, erityisesti loppuvastuksissa, jotka ovat yleensä olleet sarjan peleissä immuuneja lähes kaikille taioille.

Sarjalle keskeiset summonit, tässä tapauksessa Eidolonit, ovat vahvasti mukana menossa. Sen sijaan että Eidolonit olisivat yli- tai alitehoisia taikoja, liittyvät ne suoraan juoneen ja hahmojen tarinoihin. Manattavien apureiden liittäminen juoneen ja tätä kautta hahmoihin toimii loistavasti, ja Eidolonit tulevatkin monessa kohtaa tarpeeseen. Eidolonit kutsutaan esiin käyttämällä vähäisiä tp-pisteitä, jolloin nämä taistelevat hetken rinta rinnan Eidolonin omistajan kanssa. Lopuksi Eidolonia voi ohjata toimintapelien tapaan Gestalt-muodossa, jonka päättää mahtipontinen hyökkäys. Lightningin taistellessa Odinin rinnalla, ja näiden lopulta mukiloidessa pahiksia Zantetsuken-iskulla, on tunnelma huikea.

Hahmonkehitys tuntuu aluksi teennäiseltä, koska eteneminen kehityslaudalla on puhtaasti yksisuuntaista; kaikki vastaan tulevat ominaisuudet ja hyökkäykset tulee kahmittua väkisinkin. Vasta myöhemmin systeemi tarjoaa hieman joustavuutta, mutta suurista vapauksista tai variaatioiden mahdollisuuksista ei voida kuitenkaan puhua. Toisaalta hahmojen varustukseenkaan ei voi hirveästi puuttua. Aluksi pelaaja voi vaihtaa sankarin miekan ja yhden varusteen, tosin varustepaikkoja tulee etenemisen mukaa lisää. Pääpaino on aseiden ja suojien kehittämisessä, joka tapahtuu tallennuspisteillä, jotka toimivat myös pelin ainoina kauppoina. Kehittely tuntuu aluksi typerältä ja turhan arvaamattomalta, mitä sitä se oikeastaan onkin. Päivityksiin vaaditaan kahdenlaisia tavaroita: kokemuspistekertoimia nostavia ja varsinaisia kokemuspisteitä antavia. Näitä tavaroita on satoja, mutta erot niissä liittyvät lähinnä siihen, kuinka paljon kokemuspisteitä tai kertoimia ne antavat. Varsinaisia ohjeita ei ole, joten kaikki tapahtuu yrityksen ja erheen kautta, todennäköisesti uudestaan ja uudestaan, koska kynnys manuaalisesti kirjata ylös esineiden ominaisuudet on melko suuri. Valuutan tarjonta liikkuu yleellisen ja olemattoman välillä ja onpa mukana osuuksiakin, jolloin rahaa on täysin mahdoton tienata, mikä saattaa yllättää tuhlailevan pelaajan täysin.

Rahat tehosteissa

Final Fantasy XIII on kiistämättä ollut kallis projekti, mutta mihin rahat ovat lopulta palaneet? Pelin Xbox 360 -versio vie kolmen DVD:n verran tilaa, eikä ihme, kun katselee eepoksen lukuisia välianimaatioita. Varsinkin alkupuolella näitä videotaiteen taidonnäytteitä tuodaan ruudulle puolen tunnin välein. Ulkoinen ylivertaisuus on aina ollut osa Final Fantasya, mutta tälläkin kertaa tuntuu siltä, että resurssit olisi voitu suunnata hieman tasaisemmin kehitystiimin eri sektoreille. Toki välianimaatiot vievät tarinaa kauniisti eteenpäin ja vakuuttavat kerta toisensa jälkeen, mutta usein meno tuntuu turhalta hifistelyltä. Reipas annos hyvin käsikirjoitettua tekstiä tai puhetta olisi tuon tuosta paikallaan, vaikka näitäkin on joissain määrin tarjolla. Jokainen monologi tai dialogi on tällä kertaa ääninäytelty, mikä pelaajasta (ja hahmosta) riippuen on hyvä tai huono asia. Ääninäyttely on enimmäkseen tasokasta, mutta muutamat hahmot tai äänitehosteet onnistuvat latistamaan tunnelman täysin. Dramaattinen kohtaus saa ei-toivottuja piirteitä, kun eräs punatukkainen hahmo ähisee epämääräisesti taustalla. Sama koskee taisteluita, joissa toistuvat huudot käyvät pidemmän päälle hermoille. Mitään kovin kultturellia tai korkeatasoista dialogia ei kannata odottaa: keskusteluosuudet koostuvat yleensä Snow'n fruittarimaisesta kukkoilusta, Vanillen duracell-pupuilusta ja Sazhin enemmän tai vähemmän huonosta huulenheitosta. Lightning, Fang ja Hope ottavat yleensä synkän tai patsastelevan roolin. Toisaalta japanilaiselta roolipeliltä ei pidäkään odottaa mitään muuta, ja ehkä hieman lapsellinenkin jutustelu hahmojen välillä on paikallaan; aina ei tarvitse olla vakava, uskottava tai syvällinen. Hahmot saattavat olla stereotyyppejä, tosin hyviä sellaisia.

Square Enixillä pidetään yllä korkeaa laatutasoa, eikä Final Fantasy XIII ole poikkeus. Aina hahmoista musiikkiin Final Fantasy XIII panostaa laatuun ja viimeisteltyyn jälkeen. Musiikkipuolella kuullaan tällä kertaa Masashi Hamauzua, joka on tuttu muun muassa Final Fantasy kympistä ja Dirge of Cerberuksesta. Ääniraidalla kuullaan todellisia mestariteoksia mutta myös vähemmän onnistuneita tuotoksia. Hamauzun musiikilla on paljon yhteistä Hitoshi Sakimoton sävellysten kanssa, joten pelin kipaleissa kuullaan paljon jousisoittimia ja vaskipuhaltimia. Nobuo Uematsulle tyypillisiä Casio-sointuja ei tästä pelistä kannata etsiä. Sakimoton tapaan Hamauzu käyttää kappaleissaan paljon toistoon pohjautuvia tekniikoita; pelin teema toistuu useissa kappaleissa ja monet biisit tuntuvat vellovan, positiivisessa mielessä, paikallaan. Parhaimmillaan score on esimerkiksi pomotaistelussa, jossa soi soolopiano ja sen taustalla orkesteri. Välillä score sortuu kuitenkin keskinkertaisiin pimputuksiin ja ahdistavan huonoihin O Fortuna -tyylisiin kantaatteihin. Visuaalisesti kokemus on häikäisevä ja erityisesti animaatio on huippuluokkaa. Jotkut tekstuurit erottuvat karkeasti ympäristöstä ja ruudunpäivitys takkuaa toisinaan, muttei kuitenkaan pahasti.

Final Fantasy XIII on ristiriitaisin peli aikoihin, eivätkä tätä helpota yhtään siihen kohdistuvat korkeat odotukset. Koko tarinan ajan on tunne, että kohta tapahtuu, kohta kaikki starttaa täysillä. Ensimmäisen kolmanneksen tämä odotus tuntuu järkevältä ja luonnolliselta, mutta sitä jotain ei vain tule, vaikka kuinka odottaisi. Pelissä on loistavia hetkiä ja paikoitellen tarina, hahmot ja asetelma herättävät vahvojakin tunteita. Musiikin ja kuvan tanssi on kaunista ja Final Fantasyn taika on löydettävissä, joskin heikommin kuin sarjan parhaimmissa osissa. Pettymystä ei voi kuitenkaan kaiken rehellisyyden nimissä peitellä. Final Fantasy XIII ottaa suuria ja rohkeita askeleita, eteen- ja taaksepäin. Fabula Nova Crystalliksen prologi on täällä, mutta vetääkö kristallien uusi tarina vertoja vanhalle? Final Fantasy XIII:n perusteella ei, ja Square Enixin pitääkin tehdä paljon töitä, jotta uudelle suunnalle saadaan toimivat koordinaatit. Tällaisenaankin Final Fantasy XIII on pelaamisen arvoinen, mutta uudeksi JRPG-kuninkaaksi siitä ei ole. Tästä pitää huolen Lost Odyssey, joka edelleen tuntuu sopivimmalta manttelinperijältä Final Fantasy -saagan parhaimmille osille.