Tätä faktaa on vaikea kiistää, vaikka laitteelle julkaistiin monta muutakin helmeä. Näin ollen onkin suorastaan ilon ja onnen päivä, kun saa todeta tuon roolipelihelmen olevan myös Nintendo Switchille julkaistuna uusioversionaan suorastaan upea, mahtava, loistava.
Vain faktoja paperista, älä siis suutu
Asiahan on niin, että Super Mariolla ja roolipeleillä on jo pitkä historia. Nämä kaksi asiaa on voinut mainita samassa lauseessa jo vuodesta 1996, jolloin Super Mario RPG: Legend of the Seven Stars julkaistiin Super Nintendolle. Nimikkeelle sateli kehuja aikoinaan sekä viime vuonna, jolloin roolipeli modernisoitiin Switchille.
Nyt samaan käsittelyyn, uusioversiona julkaisuun sekä moninaisten kehujen vastaanottamiseen, päätyy vuoden 2004 Paper Mario: The Thousand-Year Door. Alkuperäinen seikkailu oli ilmeikäs, hauska ja kaikin puolin toimiva roolipelikokonaisuus – ja niin on uusiversiokin.
Peli on Switchille saapuessaan saanut uuden upealta näyttävän ulkoasun, uudistetun soundtrackin, pelaamista sujuvoittavia toimintoja sekä ihan pikkiriikkisen täysin uutta sisältöäkin. Kaiken tämän alla on valloittava peli, jota ei voi olla suosittelematta.
Litteä muttei todellakaan lattea
Asiahan on niin, että The Thousand-Year Door vie paperinohuen putkimiehen pahamaineiseen Rogueport-satamakaupunkiin, jota asuttavat rikolliset ja monet muut epämiellyttävät tuttavuudet. Matkan alku ei ole kaksinen, sillä kutsun näille kulmille lähettänyt Prinsessa Peach on teillä tietämättömillä ja heti satamassa päädytään tappeluun erikoisen pahisjoukkion kanssa.
Juonikuviot vievät etsimään seitsemää kristallitähteä, jotka kenties ovat avain mystisen tuhatvuotisen oven avaamiseen. Matkan varrella matkataan monenmoiseen vekkuliin ympäristöön, kohdataan lukuisia erikoisia tuttavuuksia ja otetaan yhteen lukemattomien vihollisten kanssa. Ja koska kyseessä on roolipeli, niin hommaan kuuluu myös kokemustasojen kerääminen, hahmojen kykyjen kehittäminen, varusteiden (tässä tapauksessa badge-nimisten prenikoiden) kerääminen ja käyttäminen sekä lukuisat pomotaistot.
Mario on matkan alussa varustettu yhdellä hyppy- ja yhdellä vasarahyökkäyksellä, mutta ei aikaakaan, kun kykyjä on opittu kosolti lisää. Lisäksi badge-prenikat antavat käyttöön todella suuren määrän liikkeitä vihollisia kutistavista pompuista isolla hyökkäysteholla varustettuihin vasarointeihin erilaisia hahmon ominaisuuksia parantavia vippaskonteja unohtamatta. Potentiaalisen kustomoinnin määrä on jo puolivälissä huomattava.
Taistelussa ei riitä, että valitsee millä hyökkäyksellä vihollista seuraavaksi kurmotetaan, sillä lähes kaikki liikkeet kaipaavat oikea-aikaista napin painamista, analogitatin liikuttelua tai muuta toimea, jolla hyökkäykset ovat entistä voimakkaampia. Vihulaisten hyökkäyksiltä voi niin ikään puolustautua painamalla painiketta juuri oikealla hetkellä. Niin, eikä unohtaa sovi myöskään taistelujen yleisöä, joka voi viskoa sankareitamme kivillä tai palkita tyylikkäistä liikkeistä.
Taistot pysyvät edellä mainittujen vippaskonstien avulla kiinnostavina.
Hyvässä seurassa
Asiahan on niin, että Mario ei joudu tallaamaan maita ja mantuja yksin. Matkan varrella mukaan liimaantuu lukuisia kumppaneita aina kaiken tietävästä Goombella-sienihahmosta tuulen henki Flurrieen ja huonolla itsetunnolla varustettuun Koops-kilpikonnaan. Kumppanuksilla on omien taustatarinoidensa ja dialogiensa lisäksi tukku omia hyökkäyksiään, joita käyttää taisteluissa.
Vihulaisia voi puhaltaa pois areenalta, räjäyttää, sylkeä toinen toisiaan päin ja ties mitä muuta. Kykyjä piisaa myös oman tiimin suojelemiseen ja muihin oman puolen ominaisuuksia muokkaaviin taitoihin.
Eikä tässä vielä kaikki, kuten mainoksissa on tapana sanoa. Jokaisella apurilla on näet myös taistelun ulkopuolella käytettäviä kykyjä, joiden avulla voi vaikkapa liitää isompien rotkojen yli, aktivoida namiskoja matkan päästä ja vaikkapa räjäyttää seiniä palasiksi.
Erityismaininta kuuluu kuitenkin ensimmäisenä matkaan hyppäävälle Goombellalle, joka on kuin kävelevä tietopankki. Tietäväisellä hahmolla on jotain sanottavanaan joka mahdollisesta lokaatiosta, vihollisesta sekä sivuhahmosta. Tekstiä piisaa huomattavan paljon läpi pelin, etenkin jos haluaa lukea, mitä kaikkea kerrottavaa joka mahdollisesta asiasta. Ja miksipä ei haluaisi, sillä iso osa pulinasta on mukavan höpsösti kirjoitettua.
Luettavaa piisaa myös muutenkin paljon, sillä joka ikisellä ei-pelattavalla hahmolla on omat höpinänsä, jotka päivittyvät useaan otteeseen. Ei ole yksi tai kaksi hahmoa, joiden jorinoita haluaa käydä tarinan edetessä palata kuulemaan. Tästä malliesimerkki on yksi Nintendon konsoleita ja sen pelejä fanittava Toad-lapsukainen, joka kertoo viimeisimmistä pelikokemuksistaan.
Ja ilmoitustaulu, sen teksti päivittyy niin ikään vähän väliä. Sen etu- ja takapuolelle, vink vink.
Paperi M - Kaikki on enemmän kuin hyvin
Asiahan on niin, että vaikka pelin pääpointtina onkin metsästää kristallitähtiä, mikä itsessään ei kuulosta kovin huimalta, ovat juonikuviot kaikkea muuta kuin tylsiä. Tähtösten etsiminen toimii mainiona tekosyynä suunnata kohti pelimaailman joka kolkkaa.
Tarina on jaettu eri kappaleisiin, joista kaksi ensimmäistä ovat ne tämän kattauksen tavanomaisimmat. Kakkoskappale etenkin on saanut "aina" eniten kritiikkiä osakseen, syystäkin. Onneksi meno paranee tämän pienoisen tylsyyden jälkeen järkälemäisesti.
Yhtä yksittäistä kohokohtaa voisi olla vaikea mainita, sillä niitä on tarjolla useampia. Omaan makuuni kuitenkin showpainityyliselle areenalle päätyminen sekä junamysteeri ovat koko kupletin parasta antia. Etenkin se junaosio, jonka voisin melkein kruunata parhaimmaksi anniksi, mitä Paper Mario -seikkailuilla on annettavanaan.
Unohtaa ei toki sovi kappaleiden välillä olevia sivujuonteita, joissa esitellään, mitä Prinsessa Peach ja Bowser puuhaavat tahoillansa. Etenkin Bowser-pahiksen toheloinnit ovat pelillisesti hupia.
Paperiseikkailussa on muutenkin mukavasti luonnetta. Sivuhahmot jäävät mieleen, etenkin koska tässä pelissä eri sortin sivuhahmojen sallittiin olevan tavalla tai toisella uniikin näköisiä. On seiloripommeja, pulskia Toad-sienikäisiä, söpöjä kummitushahmoja ja myös olentoja, joita ei muista muissa Mario-peleissä nähneensä. Viime vuosien Paper Mario -seikkailuissa ei tiettävästi tämän sortin ilottelu ole ollut sallittua, joten joka sivuhahmo on näyttänyt enemmän tai vähemmän geneeriseltä putkimiehen pahishahmolta.
Kummasteltavaa piisaa muutenkin erilaisten salaisuuksien ja kerättävien asioiden muodossa. Ympäri pelimaailmaa on viitteitä siitä, että tuolla näkymättömissä tai ulottumattomissa on jotain mielenkiintoista, mutta vielä ei ole kykyä, jolla sinne pääsee. On erikoisen muotoisia reikiä tuolla, on halkeilevia seiniä täällä ja erikoisia palikoita siellä.
Uusia kykyjä saadaan aiemmin mainittujen matkakumppanien myötä, mutta siunataanpa myös Mariota vaikkapa taidolla muuttua paperilennokiksi tai kääntyä poikittain ahtaisiin paikkoihin pääsemiseksi.
Salaisuuksia, kerättäviä asioista tähdenpalasista badge-prenikoihin ja muuta kummasteltavaa piisaa tuntikausiksi.
Uutta kitsaasti
Asiahan on niin, että tämä uusioversio ei välttämättä tarjoa kovin paljoa heille, jotka ovat pelin aikoinaan jo kokeneet.
Switch-julkaisun isoin uudistus on sen ulkoasu. Peli on nimittäin suorastaan kaunista katseltavaa uuden koreamman ulkoasun myötä. Kaikki on terävämmän näköistä, heijastuksia näkyy siellä sun täällä ja pinnat ovat noin muutenkin epäilyttävän kiiltäviä myös siellä roistojen kaupungissa.
Uusiksi on pistetty myös äänimaailma, sillä taustalla soivat rallit on tehty uudelleen. Uudistukset ovat suuremmilta osin varsin onnistuneita, ja etenkin matkan varrella monet eri variaatiot saanut taistelumusiikki lämmittää mieltä. Hulppeat sovitukset tekevät paljon kokonaisuuden yleistunnelmalle, mistä kehut ovat paikallaan. Mikäli ei jostain syystä uutta soundtrackia halua kuulla, on vanhat rallit palauttava prenikka mahdollista ostaa yhdestä pelin sisäisestä kaupasta tarinan alkumetreillä.
Lisäksi mukaan on ympätty kuvagalleria, johon pystyy avaamaan muun muassa konseptitaidetta kummasteltavaksi. Oiva lisä, kuten on myös mahdollisuus soittaa seikkailun taustalla kuultuja musiikkeja suoraan taukovalikosta.
Muuta uutta sisältöä on pikamatkustusta tarjoava huone ja muutamat edestakaista ravaamista vähentävät oikoreitit. Uutta varsinaista pelattavaa on tarjolla hyvinkin vähän, sillä mukaan on ympätty vain muutamat uudet taistot.
Paperitollo, tuo tärpättiä!
Asiahan on niin, että muutamat natinat tähän kokonaisuuteen silti kuuluu.
Niistä isoin lienee se, että alkuperäispeli pyöri 60 kuvan sekuntivauhtia (60 fps), mutta uusioversion ruudunpäivitys on vain puolet tästä, 30 kuvaa sekunnissa. Kultasilmiä asia voi häiritä, joskaan itseäni asia ei sen suuremmin haitannut, eikä asia itse asiassa käynyt pelatessa sen suuremmin mielessäkään. Ruudunpäivitys oli läpi pelin kunnossa lukuun ottamatta muutamaa harvinaista tilannetta, jolloin ruudulla oli keskimääräistä enemmän olentoja hyörimässä.
Muita asioita ovat se, että taistelut tuntuvat hitusen hitaammalta kuin alkuperäisteoksessa eikä nähtyä dialogia voi kelata tällä kertaa taaksepäin. Myös itse tekstin nopeus tuntuu etenkin aluksi aivan liian verkkaiselta, eikä A-napin vimmattukaan painaminen saa kirjaimia ilmestymään puhekupliin yhtään sen nopeammin.
Ja kuten todettua, pari ensimmäistä kappaletta tarinassa ovat ne heikoimmat, minkä lisäksi kovin paljoa uutta varsinaista sisältöä ei ole tarjolla.
Ei sillä, etteikö tekemistä piisaisi jo entuudestaan. Kiireisimmät voivat päästä lopputeksteihin päälle 30 tunnin, mutta jos ei halua juosta kieli vyön tai muiden vaatekappaleiden alla, niin aikaa kuluu yli 50 tunteroista. Pelimaailma on pullollaan salaisuuksia ja kerättävää, minkä ohella ruokareseptejä on keksittävänä sekä konseptitaidetta ja musiikkia avattavana.
Eikä sivuuttaa sovi sivuhahmojen avunpyyntöjä, joita voi ottaa ratkottavakseen Trouble Center -putiikin kautta. Nämä huolet ovat isolta osin mene-sinne-ja-tuo-tämä-asia-tyylisiä, mutta mukaan mahtuu myös hitunen variaatiota sekä nippu varsin oivia palkintoja.
Lisää tätä, kiitos
Nintendo on viime aikoina remasteroinut ja uusioversioinut vanhoja pelejään oivallista tahtia. Jo pelkästään GameCube-konsolilta tuttuja nimikkeitä on äskettäin nähty kolme kappaletta upean Metroid Prime Remasteredin sekä Pikmin 1- ja Pikmin 2 -helmien muodossa.
Kaikkia tämä "kierrätys" ei varmastikaan miellytä, mutta itseäni ei yhtään haittaisi, mikäli tämä trendi jatkuisi. Kyseisellä laitteella, muista konsoleista puhumattakaan, on vielä paljon merkkiteoksia ja jonkin sortin klassikoita, jotka haluaisi kokea uudelleen.
Oli miten oli, Paper Mario: The Thousand-Year Door on eittämättä yksi kuution parhaista peleistä. Asiahan on niin, että nyt tämä helmi on palannut, hienompana kuin koskaan. Jos taloudessasi on Switch ja arvostat hyviä pelejä, niin hanki Paper Mario: The Thousand-Year Door käsiisi.
Lisää aiheesta:
Kommentit
Eternal Darknessin
Eternal Darknessin päivitettyä versiota odotellessa :)
Mitta tämäkin kelpaa.
Kyllä, sataprosenttisen samaa
Kyllä, sataprosenttisen samaa mieltä!
Kommentoi
Kirjaudu kommentoidaksesi