Natseja mä metsästän
Nintendon linjaus tuoda markkinoille aikuisempaan makuun suunnattuja pelejä on näkynyt GameCuben pelitarjonnassa Resident Evilien kaltaisten nimikkeiden muodossa. Väkivallan, veren ja silpoutuneiden ruumiinosien näkeminen ei tietenkään ollut mitenkään ennennäkemätöntä aikaisemminkaan, mutta toki sensuuri on mennyt huomattavasti suvaitsevampaan suuntaan. Tähän kyseiseen kaavaan pohjautuu myös Terminal Velocityn kehittämä multiplatform-peli BloodRayne - kolmannen persoonan perspektiivistä kuvattu toiminnantäytteinen räiskintä, joka ei ota itseään ja aihepiiriään liian vakavasti. Kenties juuri siksi se pitääkin pelaajan otteessaan siihen saakka, kunnes lopputekstit rullaavat televisioruudussa.
Tarinan päätähtenä mellastaa seksikäs agenttineitokainen BloodRayne, joka itse asiassa on varsinainen verenimijä – kirjaimellisesti. Tämä sutjakas punapää sattuu nimittäin olemaan puoliksi ihminen ja puoliksi vampyyri, mikä tarkoittanee suurin piirtein sitä, että häneltä löytyy kaikki vampyyrin ominaispiirteet valkosipulikammon kaltaisia heikkouksia lukuun ottamatta. Juoni jakautuu kolmeen 1930-luvulla käytävään tehtäväkokonaisuuteen, jotka ajan myötä punoutuvat toisiinsa. Seikkailu alkaa Louisianan sumuisilta soilta, mutta tämän melko pitkävetisen osuuden jälkeen peli lähtee todenteolla käyntiin - neitokainen nimittäin pääsee upottamaan terävät hampaansa natsisotilaisiin.
Indiana Jones -tyyliin saksalaiset ovat jälleen yliluonnollisten voimien jäljillä, joten Rayne lähetetään Argentiinaan tutkimaan tilannetta ja eliminoimaan paikalla olevia pääpiruja. Kuten arvata saattaa, asiat lipsuvat käsistä yliluonnollisten voimien päästessä valloilleen, eikä tilanne mene ainakaan parempaan suuntaan lahtausretken siirtyessä Saksan maaperälle. Kovin monipuolisesta tarinakokonaisuudesta ei siis ole kyse, mutta se luo muutamista notkahteluistaan huolimatta suhteellisen kiehtovan ilmapiirin. Pituudella seikkailua ei ole pilattu, innokkaimmilta läpipeluuseen ei mene kovinkaan montaa päivää. Toisaalta lyhykäisyys on varsin järkevä veto kehittäjiltä ottaessa huomioon, että peli toistaa "etsi ja tuhoa" -kaavaa melkeinpä jokaisessa kentässä.
Punapäillä on aina hauskempaa
Pelin sisäistäminen onnistuu helposti lyhyen mutta ytimekkään harjoituskentän avulla. Raynen perinteiset ja hiukan erikoisemmatkin liikkeet käydään läpi varsin tyhjentävästi, eikä mitään kyseenalaistettavaa juurikaan jää. Tekijät ovat selvästi halunneet kontrolloinnin sujuvan vaivatta jo heti ensimmäisellä pelikerralla, sillä peli tiedustelee automaattisesti mitä ohjaustyyliä pelaaja haluaa käyttää. Allekirjoittaneelle oletustyyli osoittautui toimivimmaksi kokonaisuudeksi, mutta muitakin varteenotettavia vaihtoehtoja on tarjolla. Erot ovat kuitenkin vain hahmon ja kameran liikuttelemisessa, joten muut toiminnot pysyvät samoina. Kaikki toimisikin suhteellisen hyvin, ellei peliä vaivaisi muutamat 3D-tuotosten peruslastentaudit. Tämä ilmenee etenkin muutamassa hyppelykohtauksessa, joiden toteutus kärsii usein temppuilevasta kameratyöskentelystä.
Sankarittaremme historia verenimijänä mahdollistaa monien varsin hauskojenkin liikkeiden suorittamisen. Tyydyttääkseen nälkänsä, eli nostaakseen energiaansa, neitokainen voi B-napilla käydä aterioimassa vihollisparkojen kauloista päivittäiset vitamiininsa. Pidemmällä olevia suupaloja voi kalastella lähemmäksi samaisesta napista laukaistavalla harppuunalla. Imeskelyn ansiosta Rayne pärjää isojenkin vihollisjoukkojen parissa, sillä se nostattaa hänen energiaansa nopeammin kuin viholliset ehtivät aiheuttaa tuhoa. Pienen alkuinnostuksen jälkeen ruokailun lisäksi laitetaan aseet laulamaan ja arsenaali onkin pullollaan ties mitä pistooleita, kivääreitä ja räjähteitä. Tosin valikoimaa ei kovin usein ehdi sen kummemmin ihmetellä, sillä pääasiahan on, että tuhoa syntyy.
Raynen vakiovarustukseen kuuluvat hänen ranteisiinsa sekä jalkoihinsa kiinnitetyt terät, joilla vihollisten silpominen onnistuu mainiosti. Lisäksi niiden käyttäminen lisää sankarittaremme verenhimoa, jota kuvataan alareunassa olevalla mittarilla. Sen täytyttyä Rayne pystyy siirtymään Y-napilla Bloodrage-tilaan, jolloin hän voi suorittaa entistä tehokkaampia ja brutaalimpia hyökkäyksiä pienen hidastuksen siivittämänä. Koska mittarin täyttyminen vie aikansa, kannattaa näitä hyökkäyksiä säästellä tiukempia mittelöitä varten - etenkin kenttien pääkohteita piestessä Bloodrage-hyökkäykset ajavat asiaa parhaiten. Lisäksi nämä akrobatian ruumiillistumat monipuolistuvat mitä edemmäs pelissä edetään, joten loppua kohden natsiparat päätyvät entistä useampaan osaan neitokaisen käsittelyssä.
Ristiohjaimen eri suuntanäppäimillä otetaan käyttöön Raynen muutamia erikoisolotiloja, joista ensimmäisenä tulee käyttöön aura-vaisto. Se toimittaa muun muassa yönäkökiikareiden virkaa, mutta sen avulla voidaan myös aistia vastustajien mielentilat. Lisäksi se näyttää seuraavan kohteen sijainnin sinisenä valona, joka näkyy jopa seinien lävitse. Erillinen kompassi löytyy alareunasta, mutta nämä kaksi täydentävät toisiaan varsin mukavasti. Toinen erittäin hauska olotila on Max Paynen Bullet Timen kaltainen hidastustoiminto, jossa luoteja voi väistellä hiuksenhienosti. Se on myös varsin oiva apuväline tilanteisiin, joissa normaalioloissa tarvitsisi erittäin nopeaa reaktiokykyä. Viimeinen ja kenties vähäisinkin ristiohjaimen toiminto on kiikarikatse, joka tulee mukaan kuvioihin varsin myöhäisessä vaiheessa. Koska toimintoa voi käyttää myös ampuessa, sen avulla pystytään tähtäämään tarkkoihin kohteisiin. Kääntöpuolena kuitenkin mainittakoon, ettei taitoa käyttäessä voi liikkua lainkaan, mikä tekee puuhasta melko turhauttavaa pelin tuoksinassa. Siksi onkin onni, ettei siihen tarvitse varsinaisesti turvautua kuin kerran pelin aikana.
Syödessä aika kuluu
Liian useilla graafisilla mestariteoksilla kyllästetyt pelaajat eivät varmasti pidä BloodRaynen ulkoisia antimia mitenkään mullistavina. Suurin osa saman alueen kentistä muistuttaa erehdyttävästi toisiaan, mutta piristäviä poikkeuksiakin on - etenkin synkkä katedraali, jossa Rayne pääsee suuren mech-robotin puikkoihin. Maisemia kuitenkin vaivaa karuus ja usein jopa Nintendo 64:n aikaisista peleistä tuttu sumuisuus – muuallakin kuin Louisianan soilla. En kuitenkaan tarkoita, ettei mukavia pikku yksityiskohtia olisi, sillä melkeinpä kaiken ruudussa näkyvän voi hajottaa tuusan nuuskaksi. Tiukkojen kahakoiden jälkeen todella tuntee saaneensa jotakin aikaiseksi, kun ympäristö on täynnä kamppailun jälkiä aina rikkinäisistä tavaroista veren tahrimiin lattioihin.
Hahmojen ulkomuoto ei hirveämmin reaktioita herätä, itse Raynea lukuun ottamatta. Hirviöt muistuttavat toisiaan, jonka lisäksi samoilla kasvoilla varustettuja natseja tulee vastaan senkin edestä, että voisi luulla saksalaisten kehittäneen kloonien hyökkäyksen ennen George Lucasia. Hienoin yksityiskohta näissä veikkosissa on kuitenkin se, että heidät saa pätkittyä useiksi kilon palasiksi. Ruudunpäivitys on pääpiirtein tasaista, mutta suuremman budjetin kahakoissa hidastelua esiintyy. Hahmoanimaatioistakin voi välillä havaita nykivyyttä, etupäässä vihollisia tutkaillessa. Heidän tekoälynsä kuitenkin oli positiivinen yllätys, vaikka siirappimaisuuksiakin löytyy. Isolla joukolla hyökätessään paukutellaan henkseleitä, mutta roolien vaihtuessa dominoivasta dominoitavaksi saattavat pelkurimaisimmat yksilöt lähteä karkuunkin. Oli myös mukava huomata, etteivät Raynen kaikki vastustajat hyökkää yksin hänen kimppuunsa, sillä hirviöt ja natsit käyvät myös keskenään omaa pientä sotaansa.
Äänimaailma onnistuu tuomaan peliin erilaisia ilmapiirejä, sekä viemään ne kokonaan poiskin. Laatu on siis hiukan hajanaista – äänityöskentely on melko hyvässä jamassa, musiikit sen sijaan tuntuvat jäävän aseiden paukkeen sekä tuskanhuutojen alle. Menetys ei ole suuri, sillä melodiat ovat suurimmaksi osaksi ajasta melko vaisuja. Rayne sen sijaan nakkelee karkeita sutkautuksia vähän väliä ja myös vihollisilta irtoaa erikoistapauksissa makoisia kommentteja, mutta ainainen "Take it off me!" -huuto Raynen ruokaillessa alkaa puuduttamaan nopeasti. Muusta äänimaailmasta mainittakoon, että aseet paukkuvat ja räjähdykset päästelevät poksahduksia normaaliin tapaansa, eli ei mitään erikoista tällä rintamalla.
BloodRayne tarjoaa pelaajalleen melko lyhyen, mutta sitäkin toiminnantäyteisemmän pelipaketin. Väkivaltaisuuksiensa vuoksi nuorempien pelaajien ei kannata lähteä natsijahtiin, sillä kantta komistaa kuitenkin 15 ikävuoden leima. Peli ei juurikaan erotu suuresta massasta ja siitä löytyy puutteita monilta osa-alueilta, mutta silti jokin punapäisen vampyyrineidon seikkailuissa jaksaa viehättää sen aikaa kuin pelattavaa riittää. Erilaisia aihepiirejä on onnistuttu yhdistelemään varsin mielenkiintoisesti ja juuri sopivasti kieli poskessa, ettei verenmakuun päästyä peliä henno jättää kesken. On siis varsin mukava huomata, että tämänkaltaisten pelien vetovoimaa ei ole vielä imetty täysin kuiviin.
