Apina, gorilla ja bongorummut
Pelimaailman
viimeisin villitys on nyt jonkin aikaa ollut pelin ulottaminen osittain
tv-ruudun ulkopuolelle. Jo Nintendo Entertainment Systemillä nähtiin
valopistooli- ja juoksumattopelejä, mutta viime aikoina suosiota ovat
kasvattaneet erityisesti erilaiset musiikki- ja rytmipelit: Segan
Dreamcastilla nähtiin vuosituhannen vaihteessa Samba De Amigo
-marakassipeli, ja Japanissa vuonna -98 ilmestynyt Dance Dance
Revolution oli megahitti, joka valloittaa vieläkin Eurooppaa nimellä
Dancing Stage. Cubella ei oltu vielä rytmipelejä tai erikoisia
ohjaustapoja nähty, joten aukkoa paikkaamaan Namco ja Nintendo ovat
kehittäneet Donkey Konga -rumpupelin, joka muistuttaa yllättävän paljon
Namcon aiempaa Taiko no Tatsujin -peliä.
Muiden rytmipelien lailla myös Donkey Konga on todella yksinkertainen:
ruudulla vilistää neljänlaisia symboleja, joiden mukaan pakettiin
sisältyvää rumpuohjainta on lätkittävä taustalla soivan kappaleen
tahtiin. Symbolit vastaavat vasenta ja oikeaa rumpua, molempia
samanaikaisesti sekä taputusta, joka välittyy Cubelle rumpuparin
keskellä sijaitsevan mikrofonin kautta. Lyönnit arvostellaan tarkkuuden
mukaan ja täydellisellä ajoituksella saa luonnollisesti enemmän
pisteitä kuin vain hyväksyttävällä rummutuksella. Pelaaminen onnistuu
toki myös tavallisella ohjaimella, mutta tällöin se on kuin
hampurilainen ilman mausteita: jotain on tallella, mutta koko hommasta
puuttuu maku.
Yksinkertaisen toimivaa
Rummuttelemaan päästään 31 kappaleen voimin, ja valikoima vaihtelee
klassisesta poppiin – unohtamatta tietenkään sävelmiä tutuista
Nintendo-peleistä. Ääniraita ajaa asiansa suhteellisen hyvin ainakin
paperilla. Kaikki lisensoidut kappaleet ovat nimittäin cover-versioita
alkuperäisbiiseistä, mikä on ääniraidan suurin heikkous. Tämä
tarkoittaa siis sitä, että esimerkiksi Canned Heatin tai Back for
Goodin tahtiin jammaillessa on tyydyttävä Mukaroquain ja Fake Thatin
esityksiin alkuperäisten esittäjien sijaan. Coverit on tehty riittävän
hyvin originaalikappaleiden tunnistamiseksi, mutta ainakin
allekirjoittaneen sisäinen pikku puristi huusi tuskasta joidenkin
kopioartistien tuotantoa kuunnellessa. Kappalelista lienee valittu
mahdollisimman suuren yleisön mukaan, mistä johtuen se joko ihastuttaa
tai vihastuttaa, sillä vain reilun kolmenkymmenen kappaleen
valikoimassa ei ole juurikaan varaa kompromisseihin.
Kaikille kappaleille on tehty kolmet rumpunuotit jokaista vaikeustasoa
varten. Aluksi valittavana on vain kaksi eri vaikeustasoa: monkey ja
chimp. Helpoimmalla tasolla rumpunuotteja tulee kovin vähän, joten se
on kaikessa rauhallisuudessaan mainio leikkikenttä aivan untuvikoille
peliin tutustumista ja rumpusysteemiin tottumista varten. Jonkin aikaa
monkey-tasolla harjoiteltuaan kannattaa kuitenkin siirtyä
chimp-tasolle, jolla voi jo kunnolla jammailla kappaleiden parissa.
Viidakon villit rytmit
Yksinpelin kulmakivi on Street Performance -moodi, jossa kappaleita
yritetään soittaa tarpeeksi hyvin niiden läpäisemiseksi. Ruudun
yläkulmassa on musiikkimittari, jota hyväksytyt lyönnit täyttävät, ja
säröäänet vastaavasti tyhjentävät. Jokaiselle kappaleelle on
läpipääsyraja, joka täytyy olla ylitetty musiikin loppuessa. Koska
mittari voi kulkea myös takapakkia, pelaaminen on ohi vasta kun
musiikki lakkaa. Alun onnistuneella soitannalla ei siis ole mitään
väliä, jos lopun nuotit onnistuu mokailemaan niin pahasti, että mittari
tippuu takaisin tappion puolelle.
Street Performancea pelaamalla ansaitaan uusia ominaisuuksia aukovia
kolikoita, joilla voi avata vaikeamman tason nuottien lisäksi
minipeleijä tai erilaisia vaihtoehtoääniä rummuille. Minipeleistä
erityisen addiktiivinen on Banana Juggle, eli banaaninjonglöörauspeli,
jota tuli koukuttavuutensa vuoksi hakattua parina iltana aivan yön
pikkutunneille saakka. Rumpujen vaihtoehtoisäänillä saadaan perinteiset
paukutteluäänet korvattua esimerkiksi erilaisilla soittimilla. Mukana
on myös paljon huumoriääniä NES- ja Mario-teemoista viidakon eläinten
ääntelyyn, mutta outouspisteet vetää ehdottomasti kotiin Whip It
-efektisetti ruoskimis- ja kivunhuudahdusäänillään. Huumoriäänistä
monet eivät sovi pelin kappaleisiin ollenkaan, lukuun ottamatta aina
suun hymyyn vetävää hauvatrioa.
Kappaleita ei ole pakko
vääntää otsa rypyssä kolikoita keräten, vaan tarjolla on myös Jam
Session, jonka aikana ei läpipääsyrajoja tunneta. Se keskittyy nimensä
mukaisesti rentoon jammailuun, jota voidaan harrastaa yksin, kaksin tai
nelinpelinä. Yksin pelatessa nuotit ovat samat kuin Street
Performancessa, mutta kaksin- tai nelinpelinä jokaisella pelaajalla on
omat nuottinsa, jotka muodostavat yhdessä suuren kokonaisuuden. Jam
Session onkin pelimuodoista paras aloittelijoiden tutustuttamiseksi
Kongan saloihin, sillä virheitä ei lasketa, vaan areena on varattu
kokonaan hauskanpidolle.
Biitti veressä
Kaveria vastaan voidaan mitellä Battle-moodissa, jossa kaksi pelaajaa
rummuttaa biisejä korkeammasta pistesaaliista kilpaillen.
Challenge-moodissa taas yritetään läpäistä mahdollisimman monta
kappaletta peräkkäin yksin tai kaverin kanssa paukutellen. Ruudun
yläkulmassa kummittelee energiapalkki, jota virheet verottavat.
Kappaleen läpäisy kasvattaa energiapalkkia hieman ja palkin
tyhjeneminen kokonaan johtaa pelin päättymiseen.
Peli on hauskan rentoa ja meno maistuu, mutta yksinpelihupi on aivan
liian nopeasti ohi. Rummutus on helppoa, eikä pelin 31 kappaleesta
yksikään ollut pitkäaikaista harjoittelua vaativa koettelemus. Itse
asiassa kaikkien kappaleiden läpäisyyn Street Performancessa
gorilla-tasolla ei mene juuri pitkää viikonloppua pidempään, ja kaikki
avattava on ansaittu muutamaa päivää myöhemmin. Donkey Konga on mainio
yritys tuoda vaihtelevuutta GameCuben pelivalikoimaan, mutta se ei
kuitenkaan yllä aivan erinomaisuuteen laihanlaisen sisältönsä vuoksi.
Tällaisenaan tuotos on kuitenkin hieman keskivertoa paremman yksinpelin
ohella mitä mainointa moninpeliviihdettä ja erinomainen valinta
bilepeliksi.
