Rocksteadyn kehittämä parin vuoden takainen Batman: Arkham Asylum yllätti kaikki täysin. Lisenssiin perustuva peli, joka ei ollut vain hyvä vaan kuului lähes joka pelaajalla vuoden 2009 parhaimpien pelien listalle. En ole poikkeus tässä katraassa vaan ylistin Arkham Asylumin maasta taivaaseen ja rankkasin sen omilla kirjoillani yhdeksi kaikkien aikojen suosikkipeleistäni.
Nyt eletään tätä hetkeä ja Rocksteadyn jatko-osa Batman: Arkham City on saapunut reilu kuukausi sitten. Aloitin sen saman tien saatuani sen lähellä julkaisupäivää, mutta pelaaminen jäi kuitenkin alkutekijöihin edestäpäin tulleen loppuvuoden suuren pelitulvan vuoksi. Battlefield, Uncharted ja kumppanit veivät oman aikansa. Luulin saaneeni Arkham Citystä jo vain noin viiden tunnin testauksella tarpeeksi hyvän kuvan verratakseni sitä vuoden muihin nimikkeisiin. Olin väärässä. Palasin pelin pariin hiljattain, koukutuin ja läpäisin tarinan. Heti sen jälkeen tein varman toteamuksen ja kruunasin Batman: Arkham Cityn Vuoden peliksi. Hehkutin jo Uncharted 3 -arvostelussani tätä maineikasta titteliä Nathan Draken uusimmalle seikkailulle, mutta otan sanani häpeilemättä takaisin.
Batman: Arkham Asylumissa kaikki ei mennyt ihan kohdalleen ja Jokerin hallinnoima kaaos otti vallan. Tämän myötä Arkhamin mielisairaala suljettiin ja entinen laitoksen johtaja Quincy Sharp valtuutettiin rakennuttamaan pohjasakan asuttaman ja rikollisuuden riivaaman Gotham Cityn pohjoisosan ympärille muurit, jonne kaikki rikolliset teljettiin temmeltämään. Muu väestö sai elellä rauhassa varsinaisessa Gotham Cityssä, kun sillä välin Sharpin Arkham Cityksi nimeämässä vankilakaupungissa elettiin viidakon laeilla. Jostain syystä vankilan johtopaikalle palkattiin Batman-universumin rikolliskaartiin kuuluva tohtori Hugo Strange. Pelin alussa Lepakkomies saa kuulla, että Strange tietää hänen oikean henkilöllisyytensä (spoiler: Bruce Wayne) ja että tohtorilla on Protocol 10 -niminen suunnitelma, joka käynnistyy lähituntien aikana. Tästä suivaantuneena viitoitettu lateksitrikoinen sankarimme saa tehtäväkseen pysäyttää Strangen ja Batman päätyy Arkham Cityn muurien sisäpuolelle.
Peli alkaa tyylikkäästi Batmanin alter egona ja pelaaja heitetään heti keskelle toimintaa. Alussa esittäytyvät monet Batman-sarjakuvien tutut hahmot, mukaanlukien Nolan "Mafia II pedestrian #28 & #31" Northin ääninäyttelemä Pingviini. Muutkin rikollispomot ovat luonnollisesti Arkham Cityssä, unohtamatta tietenkään Batmanin arkkivikollista, Jokeria, ja hänen omia suunnitelmiaan viittasankarimme pään menoksi. Pahisten runsaasta määrästä on kitisty ympäri Internetiä, mutta itse näen sen vain hyvänä asiana. Juoni kulkee luonnollisesti kaikkien hahmojen mukana eikä poikkoile päämäärättömästi. Pomotaistelujakin täten riittää ja ne onkin toteutettu erinomaisesti sekä hyvin vaihtelevalla tavalla.
Pelaajaa ei aliarvioida vaan hänet päästetään kulkemaan heti koko Arkham Cityn jokaiselle neliömetrille (tai no ei nyt ihan) ja joka tuutista syötetään tutoriaalia, dialogia ja tehtävänantoa. Alussa on kieltämättä sekaisin, kun upealta näyttävä kaupunki avautuu pelaajan eteen, että mihin suuntaan sitä ensimmäiseksi lähtisi. Kaikki kuitenkin selkenee vain pelaamalla rohkeasti eteenpäin. Alussa kannattaakin vain seurata pääjuonta, kunnes peli on opettanut enimmät salansa kontrollien maailmaan. Pelaaminen toimiikin mallikkaasti niin ympäri pelialuetta liihottaessa kuin Batmanin teknologisia vimpaimia käyttäessäkin. Lähes kaikki edellisen pelin välineet on avattuina jo alkumetreillä, mikä osaltaan lisää sekavuutta ja oppimiskäyrää.
Arkham City on tuikitavallinen, talvinen kaupunki, jonka pimeyttä valaisee katuvalojen lisäksi vain baarien ja tehtaiden hehkuvat neonvalot. Tunnelma on huikea missä päin kaupunkia tahansa. Katuja ja pimeitä kujia asuttavat erinäiset pikkurosvot, jotka kuuluvat joko Pingviinin, Kaksinaaman tai Jokerin miehistöön. Jengit ovat sotasilla, vaikka konflikteja ei kyllä tapahdukaan, mutta heillä kaikilla on tottakai yksi ja sama päämäärä: Lepakkomiehen päihittäminen. Pieksettävää siis riittää ja toisin kuin Arkham Asylumissa, vihollisia jää pelialueelle loputtomasti hoideltavaksi myös pääjuonen jälkeenkin.
Sivutehtävät ovat muista vastaavan genren peleistä poiketen paljon monipuolisempia, eivätkä toista itseään. Jokainen sivutehtävä kattaa oman pienehkön juonikuvionsa, joihin liittyy usein joku Batman-sarjakuvien pienemmistä pahiksista, jotka voivat lopussa olla sitten vastassa pienessä pomotaistelussa. Tehtävät voivat olla niinkin yksinkertaisia kuin Pakkasherran syväjäädytetyn vaimon löytäminen ja olinpaikan ilmoittaminen, tai vaikkapa Titan-supersteroidia sisältävien säiliöiden tuhoaminen. Useimmat sivutehtävistä koostuvat kuitenkin puolen tusinoista pienempiä tehtäviä. Esimerkiksi Deadshot jättää jälkeensä ammuttuja ruumiita, jolloin rikospaikkojen johtolankoja seuraamalla pääsee tarkka-ampujan jäljille. Psykopaatti Victor Zsasz puolestaan uhkailee kuolonuhreilla ellei Batman vastaa kaduilla soiviin puhelimiin tietyn ajan puitteissa. Arkham Cityssä riehuu myös kasvoja silpova sarjamurhaaja, jonka ulkonäöksi silminnäkijät kuvailevat melko yllättävän henkilön. Mainitsin tuossa vain pienen osan ratkaistavista sivutehtävistä, jotka kaikki vaihtelevat tyyliltään mukavasti.
Arvuuttaja on laittanut tällä kertaa oikein kunnolla ranttaliksi, sillä edellisen pelin aluetta monta kertaa isommasta Arkham Citystä löytyy älynystyröitä kivasti kutkuttavia Riddler-trophyjä kerättäväksi nyt jopa 400 kappaletta. Suurin osa kysymysmerkkipysteistä löytyy jonkun häkkyrän tai vastaavan sisältä ja sen avaamiseksi täytyy ratkaista kyseiseen pystiin liittyvä puzzle. Nämäkin eroavat toisistaan mukavan paljon ja monien kohdalla saa ihan tosissaan pähkäillä ennen kuin kokee sen kliseisen ahaa-elämyksen. Toisenlaisia puzzleja ovat sitten ihan varsinaiset arvoitukset, jotka täytyy ratkaista skannaamalla pelialueen yksityiskohtia (esimerkiksi tauluja, mainosbannereita, esineitä...) Lepakkomiehen Detective Modella. Arvuuttaja on myös laittanut pystyyn Arkham Asylumista tuttuja pieksäjäisiä ja hiippailutehtäviä erillisessä pelimoodissa. Kumpiakin löytyy kymmenkunta, mutta uniikkeja tehtäviä muistaakseni vain kuusi. Jäinkin kaipaamaan enemmän ja tästä annan pelille miinusta. Campaign-tehtävät ovat kokonaan uusia: ne ovat oikeastaan vain samoja tappelu- ja hiippailutehtäviä, jotka on vain asetettu peräjälkeen yhdeksi "tehtäväketjuksi".
Batman: Arkham Cityn tarina kuuluu vuoden parhaimmistoon. Kaksinaamat, Pingviinit ja muut näyttäytyvät juonen aikana muutamia kertoja, mutta jäävät kuitenkin taka-alalle taas kerran loistavasti toteutetun Mark "Luke Skywalker" Hamillin ääninäyttelemän Jokerin tieltä. Juonenkäänteissä ei pihistellä ja voin helposti sanoa, että pelaaja tulee väkisinkin yllättymään loppupuolella peliä. Loistavaa tarinaa tukee vieläkin loistavampi ääninäyttely (vaikkakin Nolan Northin tuttu äännähtely kuuluu vähän väliä joka kolmannen Jokerin kätyrin suusta), hienosti toteutetut ja sarjakuville kohtuullisen uskolliset hahmot, upea tunnelma ja muutamat hienot tavallisesta pelattavuudesta poikkeavat hetket.
Pelissä päästään myös pelaamaan Kissanaisella, mutta vain jos on ostanut pelinsä uutena (Catwoman-DLC lunastetaan syötettävällä koodilla, toki koodin voi myös ostaa erikseen Storesta). Viettelevän Kissimirrin hahmon suunnittelija ansaitsee työstään peukun noston. Toisella hahmolla pelaaminen on myös selvästi erilaista Batmanin kankeampaan liikkumiseen verrattuna: kevyempi Catwoman loikkii vaivattomasti ylös pitkin talon seiniä, kun Batman turvautuu samassa tilanteessa tarttumakoukkuun. Kissanaista voi käyttää muutamien tämän omien juoneen löyhästi liittyvien viisitoistaminuuttisten tehtävien lisäksi myös Combat- ja Predator-haasteiden suorittamiseen, jotka ovat niitä tuossa aiemmin mainittuja turpaanlöyömäjäisiä ja hiippailutehtäviä. Pelattavuus on tässäkin Batman-pelissä kohdillaan. Kameran lukittautuminen juoksiessa voi tuntua aluksi vähän hassulta, mutta siihenkin tottuu. Batmanilla liitäminen on sopivan "kankeaa" (miehellä on massaa) ja toimiikin erittäin hyvin - varsinkin kun on saanut yhdestä sivutehtävästä käyttöönsä erään liikkumista huomattavasti helpottavan erikoistarttumakoukun, jolla saa otettua liitoihinsa lisävauhtia kesken matkan taiton.
Edellisen Batman-pelin suurin innovaatio oli omasta mielestäni neroks Freeflow-systeemi, joka mahdollisti vaivattoman nyrkkirysyn ja tappelut ennenkaikkea näyttivät aivan mielettömän siisteiltä - juuri sellaisilta kuin Batmanilla pitääkin näyttää. Kolmen iskun jälkeen alkaa flow, jolloin Batman voi napin painalluksella iskeä haluamaansa vastustajaa, joka on vain kymmenen metrin säteellä. Sankarimme siirtyy vaivattomasti seuraavan vihollisen luo, jolle tarjotaan kovaa rystystä. Kombot nousevat kymmeniin, jolloin hahmon onnistuu tehdä erikoisliikkeitä, kuten pahisten välittömiä teilaamisia ja aseista riisumisia. Batman: Arkham Cityyn tätä lähitaistelusysteemiä on paranneltu entisestään, vaikka kuvittelin sen olevan jo täydellinen. Arkham Asylumista tuttuun tapaan Batman puolustautuu vihollisten iskuilta tekemällä vastahyökkäyksen kolmionäppäimen oikea-aikaisella painalluksella. Tällä kertaa hahmo voi puolustautua tähän tyyliin jopa kolmea vihollista vastaan kerralla, jolloin luvassa on huikean näköisiä lähitaisteluliikkeitä. Kissanaisella on omat sulavammat ja akrobaattisemmat liikkeensä, mikä lisääkin Combat- ja Predator-haasteiden uudelleenpeluuarvoa. Tappelusysteemin opettelu vie oman tovinsa, mutta kun siihen pääsee sisälle, koukuttuu pahemman kerran. Sanoisinkin, että pahisten pieksäminen tässä pelissä on parasta puuhaa tarinan ohella. Freeflow-systeemin kehittäjälle pitäisi ehdottomasti myöntää jonkinnäköinen mitali.
Predator-haasteissa kuten myös itse tarinatehtävissä tulee vastaan tilanteita, joissa iso huone on täynnä rikollispomojen kätyreitä. Usein mukana tilanteessa on myös panttivankeja. Batman voi edellispelistä tuttuun tapaan heivata katonrajassa pitkin gargoyleja tarkkaillen ja suunnitellen ennen huoneen tyhjentämistä vihollisista. Aseistautuneiden vihollisten ei tarvitse upottaa Batmanin panssaroituun pukuun kuin - vaikeustasosta riippuen - muutama luoti ja se tekee yön ritarista selvän. Täten suora päällekäyminen ei toimi vaan täytyy turvautua suunnitelmalliseen vihollisten yksittäiseen poimimiseen hiiviskelyn avulla. Lepakkomiehen erinäiset laitteet tukevat tavoitetta ja Detective Modella näkee viholliset kaikkien materiaalien läpi. On syytä huomioida myös kätyreiden pulssit ja mielentilat (jotka näkee myöskin Detective Modella): huoneen viimeiseksi saaliiksi jäänyt vihollinen tärisee pelosta ja säikähtelee milloin mitäkin huoneen laitteiden kolinaa. Kun kätyrit löytävät lattialta tajuttoman kaverinsa, voivat he sopia keskenään pitävänsä yhtä ja liikkuvan pareittain, katsoen toistensa selustaa. Toisaalta joku voi haistattaa muille pitkät ja tokaista, että kaikki ovat nyt omillaan. Tekoäly onkin erinomaisesti ohjelmoitu ja se tekee hiiviskelytehtävistä erittäin hyviä.
Batman: Arkham City tarjoilee reilun kymmentuntisen, mukaansatempaavan sekä yllättävän tarinan lukuisilla tutuilla ja erinomaisesti toteutetuilla hahmoilla. Sivutekemistä riittää Arkham Cityn kohtuullisen laajassa kaupunkivankilassa helposti kymmeniksi tunneiksi. Lisäkivaa tuovat tarinamoodista erilliset hiiviskely- ja lähitaisteluhaasteet sekä Kissanaisen mahdollistamat uudet jipot. Teknisesti peli on niin hyvä kuin se voi vain olla. Vielä kerran täytyy erikseen antaa kunniaa erinomaiselle tekoälylle sekä innovatiiviselle ja uudistuneelle Freeflow-tappelusysteemille. Batman: Arkham City on niin hyvä, että siitä on ihan oikeasti vaikeaa löytää mitään huonoa. Yksi harvoista marmattamisen aiheista on kuitenkin edellistä peliä hieman lyhyempi pääjuoni sekä tappeluhaasteiden vähyys. Kokonaisuudessaan peli on kuitenkin kirkasta tripla A -luokkaa ja ansaitsee niin vuoden parhaan pelin tittelin kuin paikkansa omalla henkilökohtaisella "Parhaat pelit ikinä" -top10-listallani. Eivätköhän nämä perustelut riitä...
