Yksi annos makaaberia kauhua
Kauhupeligenre on samaan kategoriaan luokiteltavien elokuvien tavoin jo vuosia kärsinyt Resident Evilin tyyppisten tekeleiden aiheuttamasta alamäestä. Monien silmissä pelottava tunnelma ei sinänsä ole tärkeä asia, kunhan vain zombeja ja epäloogisia puzzleja on riittämiin. Ajattelevan pelaajan ykköskauhuksi lukeutunee jo kolmannen osansa saava Silent Hill -pelisarja. Painostavalla yleistunnelmallaan ja kieroutuneella dialogillaan vahvaa asetelmaa koko seikkailun ajan rakentaneet kaksi ensimmäistä osaa ovat olleet monella tavoin samanlaisia suuntauksia. Japanilaiseen tyyliin jatko-osat eivät kronologisesti tai juonellisesti seuranneet toisiaan, mutta molemmissa päältä katsoen normaaleista puitteista tulevat henkilöt joutuvat erikoisten vaiheiden kautta eristyksiin Silent Hillin autiokaupunkiin. Hiljalleen rakentuva juonikuvio ruokkii epätoivoa ja stressiä. Paranormaalia sirkusta ei heitetä pelaajan silmille kerralla, vaan kauhun ovet avautuvat vähitellen.
Mielenkiintoisena elementtinä aiemmat näkemykset ovat myös onnistuneet välttämään pelityypin yleiset sudenkuopat, joista suurimpana aukkona ammottaa tavanomaisuus. Maailma on täynnä niin hirveitä asioita, että kauhua välittävien yllätysmomenttien luominen on entistä vaikeampaa. Siksi myös Silent Hill 3:n tekijäryhmä on kehitysprojektinsa myötä ollut todellisen haasteen edessä. Onneksi kärsivällinen ideariihi on tuottanut tulosta. Ensimmäinen shokki avautuu heti kättelyssä, kun aiempien pelien mieshahmot saavat tehdä tilaa hennon Heatherin tieltä. Toisena elementtinä esiin astuu nopeatempoisuus: pelaaja isketään tapahtumien keskelle lähes välittömästi ja pitkähköillä johdanto-osuuksilla ei tällä kertaa liiemmin herkutella. Kamera kuvaa tapahtumia edelleen kolmannen persoonan perspektiivistä, mutta mainstream-ostajien toivomuksien mukaisesti toiminta-aspekti on nostettu seuraavalle tasolle. Haluttaessa normaali, välikohtauksia välttelevä etenemistyyli on yhä mahdollinen, mutta tällä kertaa myös aito ramboilu onnistuu vaivatta. Suurin piirtein kaikki entistä jykevämmästä asekaapista tulevat tykit saa nimittäin käyttöönsä jo muutaman tunnin pelailun jälkeen.
Vaikeustasosta riippuen ammukset loppuvat kuitenkin nopeassa tahdissa. Pelaajan onkin käytettävä pääkoppaansa ja jättää vähäpätöisemmät vastustajat kokonaan huomioimatta. Ongelmatilanteissa olkapäänappuloita voi käyttää nopeaan sivuttaisliikkeeseen ja onpahan nopea 180 asteen käännöskin mahdollinen. Myös lukittuminen vihollisiin onnistuu kameran sallimissa puitteissa. Ohjattavuus on muutenkin sulavaa ja vain harvoin eteen tulee tilanteita, joissa kuolema koittaa kontrollisysteemin toimimattomuuden myötä. Niitäkin osioita toki löytyy. Yhdeksi pullonkaulaksi voi osoittautua epätarkka osumamallinnus, jossa oikeita tavaroita poimiakseen ja/tai käyttääkseen on seisottava täsmälleen oikeassa paikassa. Puzzlet eivät sentään ole yhtä epäloogisia kuin kakkososassa, mutta onneksi ongelmanratkaisujenkin vaikeuteen voi kätevästi vaikuttaa alkutaipaleen asetuksia muuttamalla.
Alkukankeudesta kirivoittoon
Silent Hill 3:n suurin valtti on sen uskottavuus. Päähahmo Heather ei ole virtuaalisilikoneilla täyteen pumpattu sankarimalli, vaan täysin normaali, ympäristönsä tapahtumia täysin käsittämättöminä pitävä henkilö. Tuttuun tyyliin sisällä kytee jotain tätä suurempaa, mutta rauhallinen juonikuviointi auttaa pelaajaa ymmärtämään naisystävämme kokemuksia. Alku on oudon tavanomainen tyypillisine Silent Hill -ympäristöineen, mutta hyvän elokuvan tavoin loppuhuipennusta rakennetaan huolella. Viimeiset kohtaukset ovat Konamin kauhutrilogian ehdottomasti parasta antia tähän mennessä ja niitä katsellessa ensi askelten oudohko itseääntoistavuus unohtuu nopeasti. Äänifiltterin ylivedetty surina tuntuu ensin tappavan yllätysmomentin, mutta yhtäkkiä kaikki muuttuu kuin taikaiskusta. Tuntuukin siltä, että tekijät ottavat kaikki kikat käyttöönsä vasta sitten, kun pelaaja kokee hämmentävää hyvänolontunnetta.
Erityisen hyvin peli onnistuu välittämään todellisen ja painajaismaailman välisiä eroja. Kuvottavalta, likaiselta ja vääristyneeltä kaikin tavoin näyttävä kieroutunut pelimaailma tuntuu koettelevan PlayStation 2:n tekniikkaa lähes jokaisella osa-alueella. Hämmästyttävää kyllä, miljöö näyttää yhä hämmästyttävän omaperäiseltä kahden edellisen osan selkeän samankaltaisuuden jälkeen. Tämä johtunee todella yksityiskohtaisista tekstuureista ja näppäristä valoefekteistä. Suurin osa pelistä vietetään pimeässä, jossa vahva ääniraita ruokkii mielikuvitusta kertoen lähiympäristössä mahdollisesti lymyävistä hirviöistä. Taskulampun valokiilan varassa tapahtuvaa etenemistä edesauttaa myös jo kolmannen esiintymisensä tekevä radio, joka suhinallaan varoittaa vihollisten liikkeistä. Mitä äänekkäämpi taskuradion värinä on, sitä lähempänä verenhimoinen vihollinen on. Näin hämmentävää kauhuilluusiota rakennetaan yhä vahvemmin. Hyvin monesti pelaaja ottaa jalat alleen suhinan voimistuessa, koska pelkää varjoissa piilottelevia vastustajia.
Sopivan häiriintynyt äänimaailma onkin aina ollut Silent Hill -sarjan suurimpia vahvuuksia. Radion yllättävä mölyäminen ja minimalistinen, nerokkaasti hyödynnetty musiikki saavat seurakseen koko joukon häirityneitä ääniefektejä. Kliseisten salamaniskujen ja muiden puhkikaluttujen kauhupelielementtien sijaan ääniefektit luonut Akira Yamaoka on suosinut yllätyksellisyyttä. Ympäristöt tuntuvatkin paikka paikoin elävän kokonaan omaa elämäänsä ja Dolby Surround -laitteiden omistajilla on todella herkullinen mahdollisuus nauttia PS2:n parhaasta audiokokemuksesta tähän asti. Oikeastaan ainoa vähän haittaamaan jäänyt elementti on lievästi ylivedetyt dialogiosuudet, joissa muutama nimeltämainitsematon hahmo tuntuu vetävän omat vuorosanansa liiallisella tunteella. Se ei pilaa pelinautintoa, mutta häiritsee silti vaikuttavan kokonaisuuden keskellä.
Tyylitajuinen kauhupamaus
Tasapainotetun juonen setvimistä helpottaa Heatherin mukana oleva päiväkirja, jonne sankarittaremme kokoaa pelin aikana lukemansa lehdykät, kirjaset ja muut tärkeät tekstit. Käteen mitä moninaisimmista paikoista jäävät viestit ovat yleensä sekavia jättäen sopivasti tilaa mielikuvitukselle. Tarina itsessään tuntuu nojaavan enemmän ykkösosan suuntaan tarjoten enemmän paranormaaleja ja uskonnollisia elementtejä, kuin selvästi konservatiivisempi kakkosversio. Hahmotkin ovat entistä mystisempiä ja harvalukuisesta tähtikaartista löytyy koko joukko häiriintyneitä tuttavuuksia. Vähäinen ihmismäärä pakottaa pelaajan pohdiskelemaan ympäristönsä tapahtumia ja tarkkailemaan älykkäästi rakennettua maailmaa. Alle kymmenen tunnin mittainen seikkailu ei ole niitä pitkäikäisimpiä, mutta uusintapeluuarvo on kohdallaan kertakäyttöisten elementtien puuttuessa. Satunnaiset säikähdykset eivät hyvien vitsien tavoin toimisi toisella kerralla samalla intensiteetillä ja siksi pelisuunnittelu keskittyykin esimerkillisen yleistunnelman säilyttämiseen. Huoneiden välillä tapahtuvat latausajatkin on pidetty minimissään oikean tasapainon säilyttämiseksim, sillä harva jaksaa vääntää kauhupeliä, joka juuttuu latailemaan jokaisen uuden osion myötä.
Verikekkerien sijaan Silent Hill 3 on loistavalla tarinalla höystetty psykologinen kauhuseikkailu, jossa tunnelma rakentuu erinomaisen äänisuunnittelun ympärille. Painajaismainen juoni avautuu vähitellen ja antaa sopivasti tilaa yleiselle pohdiskelulle. Siksi alussa tapahtuvat lipsahduksetkin jaksaa painaa villaisella esiripun sulkevaa encorea odotellessa. Viimeistä näytöstä odotellessa koetaan lukuisia muistettavia hetkiä ja vieraillaan erinomaisesti suunnitelluissa tapahtumapaikoissa. Kahden edellisen pelin peruspilarit ovat pelattavuuden saralla edelleen tallella, mutta kaikkia niitä on tehostettu ja paranneltu sopivassa mittasuhteessa. Enää ei kenenkään sovi ihmetellä, miksi tämä nimenomainen pelisarja on myynyt miljoonia kappaleita. Jos kolmas kerta toden sanoo, niin Silent Hillillä on vielä edessään varsin ruusuinen tulevaisuus laadukkaiden jatko-osien merkeissä.
