Rahastetaanpa hieman
Klassikkoräiskintä Doom on yksi ensimmäisen persoonan toimintapelien ja 3D-grafiikan uranuurtajista. 90-luvun alkupuolella PC:lle kehitetty shareware-peli nousi aikanaan varsin suosituksi kiintolevytilankuluttajaksi tekniikkansa, tuoreelta tuntuvan perspektiivinsä ja mehukkaan toimintansa ansiosta. Vuosikymmen myöhemmin koodinero John Carmackin id Software näki ajankohtaiseksi herättää vanhan hittinsä eloon kovalla kädellä modernisoituna. Näin syntyi räiskintägenren naavapartojen pitkään odottama Doom 3, jonka on nyt siirtänyt Xboxille pelijulkaisija Activisionin hiljattain ostama Vicarious Visions.
Doom 3 on asetelmaltaan esikuvansa mukainen. Pelaaja saapuu täydennysmiehenä marsilaiseen tutkimuskeskukseen, jossa kaikki ei ole kohdallaan. Teleportaalikokeilut ovat paljastaneet karmivan toisen ulottuvuuden, josta siirtolaisten kauhuksi rupeaa keskukseen virtaamaan helvetillisiä olioita. Ainoa toivo täydellisen katastrofin estämiseksi on nokkelaakin nokkelampi pelaaja, jonka ei tarvitse edes älykkyyttään väläytellä pelin kulkiessa jouhevasti suoraviivaisissa putkikentissä. Kliseistä ja ennalta-arvattavaa tarinaa on tukevoitettu keskuksen työntekijöiden kirjaamilla lokitiedostoilla, jotka niihin paneutuvalle raottavat mielenkiintoisesti demonien mukanaan tuomaa inhimillistä kärsimystä ja pelkoa.
Ojanpohjat kunniaan, ei saa jäädä keskelle tietä
Pelin toteutuksessa on pyritty hyödyntämään uuden teknologian mahdollisuuksia. Carmackin koodaama grafiikkamoottori loihtii ruudulle ikääntyneellä Xboxillakin huikean hienoja valo- ja varjotehosteita sekä runsaasti läpitunkematonta pimeyttä. PC-versioon verrattuna teksturointi on vesitetty, mutta siitä huolimatta peli näyttää uskottavalta, tyylikkäältä ja tunnelmalliselta. Ulkoisten ominaisuuksiensa puolesta Doom 3 soveltuisi loistavasti kauhupeliksi, jossa realistinen valaistus ja riipivät tilaäänet rakentaisivat pelottavan ilmapiirin. Ajatus tempoltaan rauhallisen, mutta ilmapiiriltään intensiivisen ensimmäisen persoonan scifi-seikkailun pelaamisesta saa kämmenet kostumaan. Suureksi pettymyksekseni id ei ole halunnut kulkea liian kauas siitä, mitä Doom pohjimmiltaan edustaa.
Vihollisryöppy on lähes jatkuva, kun pelaaja tunkeutuu yhä syvemmälle ja syvemmälle keskuksen uumeniin. Pelissä tapaa niin hitaasti tepsuttavia epäkuolleita kuin tulta viskovia, nopealiikkeisiä demonejakin. Klassikko-Doomista on herätetty henkiin lisäksi lentävä "tomaattipää", pillastuneen sonnin lailla päälle käyvä hirviö kuin myös liuta muita helvetin lapsia. Perkeleet on yritetty sijoitella varjoihin tai määrätty syntymään tyhjästä pelaajan näkökentän ulkopuolelle, jotta pelaajalle välittyisi klaustrofobinen kauhupelitunnelma. Tämä toimiikin hetken, mutta ajan myötä säikyttelyyn turtuu ja vaaraa jopa oppii odottamaan tietynlaisista paikoista.
Doom 3:n pahin ongelma on se, että toiminta ei ole hauskaa eikä peli ole myöskään riittävän pelottava toimiakseen kauhupelinä. Pimeässä lähes sokkona pirukultien ampuminen lattealla, joskin vaihtoehtojensa puolesta monipuolisella asearsenaalilla ei yksinkertaisesti viihdytä. Aseissa – haulikosta aina plasmatykkiin – ei ole tehoa eikä kunnon ääniä, mutta mikä pahinta, niihin ei saa millään teipattua pelaajan taskussa killuvaa taskulamppua kiinni. Peippailu taskulampun kapean valokeilan ja aseiden tarjoaman tulivoiman välillä on rasittavaa. Syy pinnan pingottumiseen ei kuitenkaan ole pelattavuudessa, joka tavanomaisuudessaan toimii mallikkaasti, vaan rajoitteen typeryydessä sinänsä: jos nykyisin erikoisjoukoilla on varustuksessaan pimeänäkötekniikkaa, eikö puolentoistasadan vuoden päähän sijoittuvassa scifi-maailmassa osata aseisiin liittää edes tavallista Mini MagLitea?
Ei sen kaksisempaa kaksistaan
Yksinoikeudella Xbox-versioon on kehitetty (vain) Liven ja System Linkin yli toimiva yhteistyöpelimuoto. Se ei kuitenkaan tarjoa koko kampanjaa pelattavaksi, vaan vain pieniä pätkiä jokaisesta kentästä. Mukaan on otettu pääasiassa toimintapainotteisimmat alueet, joihin on viskottu entistä enemmän paholaislihaa. Silti yhteistyötila on varsin haasteeton, mitäänsanomaton ja lyhyt. Kaverin kanssa kampanjan pelaa puhki nimittäin alle kolmessa tunnissa, eikä mukana ole lainkaan yksinpelin harvoja, tunnelmallisia ja tempoltaan rauhallisia tutkiskelu- ja pulmaosioita, joissa siellä olemisen tunne nousee parhaimmillaan huumaavaksi. Lisäksi tarina on revitty pelimuodosta irti kokonaan ja jopa loppuvastuksia on yksinkertaistettu sen sijaan, että niiden haasteellisuutta olisi kasvatettu kahden pelaajan tiukkaa yhteistyötä vaativaksi.
Varsinainen nettimoninpeli oli jo PC-versiossa sivuosassa, eikä asia ole miksikään tietokoneen pikkuveljellä muuttunut. Serverillä voi kerrallaan huiskia vain neljä pelaajaa, minkä takia toiminnan yltyminen hektiseksi suurehkoissa kentissä on kortilla. Yllätyksettömät pelimuodot tarjoavat pelattavaksi esimerkiksi perinteistä tappomatsia ja lipunryöstöä. Varovaisen toteutuksen ohella Doom 3:n Live-tukea kiusaa myös vaatimaton nettikoodi: häiritsevät viiveajat ovat enemmän sääntö kuin poikkeus ulkomaisissa peleissä.
Audiovisuaalisesti Xboxin kärkeä edustava Doom 3 on käännöksenä ensiluokkainen, mutta pelinä kovin keskinkertainen. Lisäksi kampanjan hidas alkupuolisko häätänee herkimmät pois pelin äärestä, ennen kuin se ehtii edes esittää parastaan. Sisältöä paketissa piisaa kaiken koluavalle ja Livessä piipahtavalle mukavat parikymmentä tuntia, mutta kun id on mennyt jo pelin suunnitteluvaiheessa metsään yrittäessään istuttaa ahdistavaa kauhua aivottomaan räiskintään, kovin suuria kiksejä klassikon uudelleenlämmittely ei aiheuta.